Kirje/Haaste

Sain tämän haasteen Sannalta jo aikaa sitten, nyt viimein siihen tartun. Siispä kirje minulle, sille tytölle, joka olin kymmenen vuotta sitten. Viisitoistavuotias, ysiluokkalainen ja ihan pihalla.

***

Hei tyttö,

vaikka et sinä tytöttelystä tykkää. Tytöttelen silti, olen omapäinen, niinkuin sinäkin. Naiseksikaan en sinua vielä osaa sanoa, katsotaan sitä sitten vaikka viiden vuoden kuluttua.

Mitä kuuluu? Niinhän ne kirjeet tulee aloittaa, tästä ollaan vitsailtukin monesti. Minun piti kirjoittaa sinulle jo aikaa sitten, mutta tiedäthän sinä, miten tämä menee. Meinaan ja meinaan, mutten saa aikaiseksi. Mikä niissä kirjeissä onkaan niin vaikeaa? En kai sitten koskaan oppinut oikeaa kirjemuotoa hallitsemaan.

Tiedän, että sinulla on tällähetkellä aika ristiriitainen olo. Vähän kaikesta. Ei varmaan auta, jos sanon, että se tulee jatkumaan ja pitkään (ehkä loppuelämäsi), mutta ristiriitaisuuksienkin kanssa voi oppia elämään.

On vaikea olla, jos aina tuntuu, ettei kukaan oikein käsitä, mitä pään sisällä liikkuu. Ja on vaikeaa olla aina ulkopuolinen, aina erilainen, aina syrjässä. Onneksi sinulla on nuo kaksi maailman parasta ystävää, ja et ehkä usko tätä, mutta ei mene kauaakaan, niin Kurre liittyy heidän joukkoonsa. Vaikka tämä on viimeinen vuosi ennen hajaantumistanne eri suuntiin, uskon, että te tulette pitämään yhtä aina.

Tahtoisin sanoa, että vaikka elämä tuntuu vaikealta, ja vaikka se tulee tuntumaan vielä paljon vaikeammaltakin, loppujen lopuksi, raoista pilkistää aina niin kirkasta valoa, että sitä kohden on hyvä kulkea. Ja vaikka sinusta nyt tuntuu, että tulet olemaan ikuisesti hieman yksinäinen, et koskaan ihan omalla paikallasi, niin se ei pidä paikkaansa. Usko minua, minä tiedän.

Kunpa voisin ottaa osan tulevien vuosien taakasta pois hartioiltasi, mutta valitettavasti en voi. Ja voi jos voisin antaa sinulle hieman hellyyttä myös itseäsi kohtaan, ymmärrystä ja kykyä rakastaa sitä tyttöä, jonka näet peilissä. Onneksi tiedän, että nämä kyvyt kehittyvät matkan varrella.

Olet minulle rakas, rakkampi kuin aina uskoinkaan. Välillä tuntuu hullulta, miten paljon samaa meissä yhä on, siellä syvällä, pinnan alla. Onneksi on.

rakkaudella,
Minä

***

Minusta olisi mukava siirtää haaste eteenpäin, ja kuulla, millaisen kirjeen Ansku ja tuo yllämainittu Kurre kirjoittaisivat kymmenen vuotta nuoremmalle itselleen.

Valo

Kuvat ovat ihan huijausta, eilisiä. Tänään tulee lunta niin, ettei ulos näe. Juon uudelleen lämmitettyä teetä, ja ihmettelen. Vähän kaikkea.

Huomiselle illalle on ohjelmaa. Menemme katsomaan Kaunotar ja Hirviö showta, täytynee vaihtaa kotiololetkeänhelpot -vaatteet johonkin rock-uskottavampaan. Tunnelma on niin toinen kuin kaksi vuotta sitten herran viimeksi keikkaillessa näillä leveyksillä. Odotan kyllä, oi miten odotankaan, ja samalla jännittää. Vähän kaikki.

Kengät, osa 2.

Kaikkien aikojen lempikengät on kuvattava kaikkien aikojen lempikirjan kanssa. Siksi tällä viikolla Punaiset maiharit ja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Molemman ovat kestäneen jo vuosien ajan kovaa kulutusta, molemmat ovat joskus kulkeneet mukana joka paikkaan ja molemmat ovat aina vaan sellaisia, joiden luokse palaan harhailtuani hetken muissa maisemissa.

Nämä maiharit jalassa julistin: "Käsikirjoitukset eivät pala!"

Jos jostain syystä et ole lukenut tätä kirjaa, ja tahdot hersyvän, vaikuttavan, hykerryttävät, fantastisen lukukokemuksen, suosittelen etsimään käsiin vanhan suomennoksen, johon aikanaan Neuvostoliitossa (kirjan oltua ensin kymmeniä vuosia julkaisukiellossa) sensuroidut kohdat on merkitty. Kirjastoista tämän voi löytää, maan divareista olen yrittänyt etsiä, mutta tuntuu olevan melkoinen keräilijäharvinaisuus...

Tässä

Ensilumi sulaa vinhaa vauhtia pois, vaan jätti jälkeensä oudon onnellisen ja hyvän tunteen.

Kaikki on tässä. Kaikki on hyvin. Elämä on hyvää.

Siltä minusta on nyt tuntunut, kaiken maailman flunssista ja unettomuuksista huolimatta. Helposti sitä aina kaipaa jotain, toivoo jotain, odottaa jotain. Nyt nautin tästä tunteesta, että kaikki oleellinen on tässä hetkessä, mitään ei puutu.

Outo marraskuun alku. Hyvä sellainen. Toivottavasti myös sinulla!

Yöllä satoi ensilumi, joka on maassa yhä vielä. Flunssa vaivaa tämän perheen aikuisia, vain poika jaksaisi heilua ja leikkiä mieten paljon tahansa (myös yöllä). Ääni ei kulje, painun teenkeittoon.

(Ei huolta, ei tämä sikalunssaa ole, vai olisiko sittenkin parempi, jos sen olisi nyt sitten kerralla sairastanut pois? Olen arponut rokottaako vai ei. Itseni siis, poikaahan ei vielä rokotettaisikaan kun on alle puoli vuotias... Nyt kyllä näyttää siltä, että epidemia jyllää voimalla myös täällä ruuhkasuomessa, ja kaikki rokotukset ovat auttamatta myöhässä.)

Kengät, osa 1.

Myös minun sisälläni asuu pieni kenkäfriikki. Ja kirjafriikki. (Ja ylipäätään friikki.) Ja koska kovasti paljon tykkään valokuvaustehtävistä, päätin yhdistää nämä taipumukset, ja laatia itse itselleni valokuvaushaasteen, vähän tiistaikuvan tapaan.

Kuvaan siis joka viikko kenkäparin ja kirjan, jotka mielestäni yhteen sopivat. Ihan vain kuvaamisen ilosta. Ja esittelen tuotokset teille. Näin niin pitkään kuin kenkiä, kirjoja ja intoa riittää.

***

Nämä ensimmäiset. Valkoiset korkkarit ja Mirs Dalloway. Kirpparilta molemmat löydetty, rakkaat aarteet. Kengät ovat sellaiset, että ne jalassa tuntee itsensä hieman enemmän hienoksi rouvaksi. Molemmissa on vahvasti läsnä edellisten omistajien tarinat, se tuntu, että minä en ole ensimmäinen tämän kirjan sivuja lehteillyt, enkä ensimmäinen, joka löytää itsestään uuden puolen näissä koroissa...

Kiitos!

... kaikille onnitteluista!

Oli hyvä päivä, kävi vieraita, posti toi paketin ja mies kukkia. Poikakin oli hymyilevänä.

Huomenna mennään sitten kahdestaan polskimaan lämpimiin vesiin ja testailemaan erilaisia saunoja. Se on miehen hemmottelulahja minulle.

***

Lokakuu antaa vielä viimehetkillä parastaan, ainakin täällä etelässä. Oi, miten nautinkaan tästä kuulaudesta ja kirkkaudesta! Nautin, nautin, ennen pimeää marraskuuta...