Elipä kerran Olina

Muuttoilmoitus

2010-02-03T15:19:00.001+02:00

Muutin. Tänne, Juntusen naapuriin.

Tuntui, että on aika aloittaa alusta, myös täällä blogimaailmassa. Nyt, kun netissäkin taas virtaa bittejä.

Lämmin ja iloinen kiitos kaikille lukijoille, niin niille vakituisille vieraille kuin satunnaisille ohikulkijoillekin. Teille, jotka olette olleet pitkään mukana, ja teille uudemmille tuttavuuksille.

Ja niin, tulkaa, tulkaa katsomaan uuteen osoitteeseen! Tervetuloa.

Ilman

2010-02-01T16:10:00.004+02:00

Olemme ilman nettiä. Tai lähes ilman, nettitikulla tikuttelee juuri ja juuri sähköposteja lukemaan, ja silloin tällöin ehdin jonkun bloginkin ladata auki ja lukea teidän kertomuksianne.

Kiinteään puhelinjohtoja pitkin tulevaan laajaan kaistaan ei juuri nyt tunnu olevan varaa, odotamme erään sotkun selviämistä, jotta pääsemme testaamaan kattaako se maan laajimmaksi mainostettu 3G tämän niemen, jos ei, niin sitten mietitään lisää.

Tälaiselle nopeisiin yhteyksiin tottuneelle tilanne on melko kummallinen.

Noin muuten elämä täällä uudessa kodissa kulkee hyvin. On hyvä olo. Eilen kahlasimme kinttupolkua meren rantaan asti, ja kun vinha tuuli puhalsi lunta sieltä valkoiselta ulapalta päin naamaa, ei voinut kain nauraa onnesta.

Tänään on helmikuu, ja vaikka juuri nyt tuiskuttaa, kevään voi jo aavistaa. Se on tulossa, ja voi kuinka sitä odotan!

Talolle, talolla, talolta

2010-01-02T13:24:00.005+02:00

Vietimme vuoden ensimmäisen päivän talolla siivoten. Oikein hyvä tapa ottaa vastaan uusi vuosikymmen, minusta.

Tänään olen yrittänyt pakata, ihmetellyt tavaran määrää, ja koettanut parantaa flunssaa. Onkohan se unenpuute, joka saa tänä talvena nenän vuotamaan jatkuvasti?

***

Sinulle tahtoisin vielä toivottaa oikein hyvää tätä vuotta ja lempeää, kaunista vuosikymmentä!

Hyvää joulua!

2009-12-23T08:47:00.004+02:00

Oikein lämmintä, kaunista ja juuri sellaista joulua, josta sinä tykkäät, toivon jokaiselle, joka tämän lukee. Ei stressiä, ei kiirettä, vaan hyviä ihmisiä, tunnelmaa ja tunnetta, kauniita asioita!

(Älkää kysykö, miten kuva liittyy asiaan. Jotenkin se sen tekee.)

***

Blogini tahti rauhoittunee loppu vuodeksi ja tammikuun ajaksi. Ensin vietellään joulu ja nautitaan siitä, sitten käydään allekirjoittamassa velkavankeus, pakataan tavarat kapsäkkeihin ja siirrytään 90 kilometriä itään, meren rannalle. Epäilen, että kun on tuo yksi puolivuotias projektikin hoidettavana, ei aikaa paljon muulle riitä.

Mutta palailen, sitten viimeistään, kun asiat taas rullaavat paikoillaan, sekä varmaan tässä välissäkin joitain kuulumisia kertoilemaan!

Se päivä oli iloinen

2009-12-21T08:30:00.003+02:00

Vietimme eilen pientä joulua parhaiden ystävien kanssa. Söimme jouluruokia ja juoksimme hangissa. Teki hyvää.

Jos aattona sitten sataakin vettä, niin meillä oli tämä valkoinen joulu. Ja erinomainen sellainen olikin.

***

Itse joulunpyhiksi lähdemme kiertämään sukulaisia, aatto minun vanhempieni luona ja sitten joulupäivänä savoon miehen vanhempien kestittäväksi. En uskonut enää koskaan viettäväni joulua muualla kuin omassa kodissa, vaan niin ne tilanteet muuttuvat. Tämä on tänä vuonna ihan hyvä ratkaisu, mutta tuskin tulee tavaksi.

Aamulla

2009-12-18T13:11:00.006+02:00

Oli hetken aikaa vaaleanpunaista ja rauhallista. Poika sanoi: "Huu huu guu yyyy yihuiii." Ja minä totesin, että vai sellaisia unia.

Sittemmin on ehtinyt tulla kaunis päivä, vaarikin kävi kylässä, toi kuusen ja piti lasta niin että sain juoda kahvia rauhassa. Pieniä hyviä asioita.

Hyvää viikonloppua!

Kengät, osa 5.

2009-12-17T09:22:00.004+02:00

17-vuotiaana sekosin suinpäin Anja Kaurasen esikoisromaaniin, sen kieleen ja kerrontaan, rakastuin Sonja O.:hon, ja luin näitä sivuja uudelleen ja uudelleen.

Ajattelin, että kaikkien maailman tyttöjen pitää lukea tämä kirja, ilman sitä ei voi kasvaa naiseksi. No, ehkä voi, mutta minulle tämä oli oleellinen osa sitä kehitystä.

Sonja O. avasi oven epäsovinnaisuuteen, jollain tapaa myös kauneuskäsitysten hylkäämiseen. Sitten menikin monta vuotta punaisissa tennareissa, monta paria on puhki kulutettu, kaikki yhtä rakkaita. Tajusin, että minä en ole sidonnainen muiden käsityksiin siitä, millainen tulisi olla. Minä voin olla kaunis juuri sellaisena kuin kunakin päivänä olen. Ja ihan kuten Sonja O.:lla, minullakin on oikeus vaihtaa ulkoista ja sisäistä habitusta tuuliviirinä, jos siltä tuntuu. Vain kokeilemalla oppii.

Punaiset tennarit ovat kuitenkin aina olleet jalkojen peruspilarit. Jos ei ole mitään päälle laitettavaa, on aina punaiset tennarit ja niiden kanssa kevyempi askel, ja jos ei ole mitään luettavaa, on aina Sonja O. ja suomenkielen ihanuus.

Tanssi

2009-12-16T14:46:00.003+02:00

Poika tanssi hetken laskevan talviauringon kanssa. Sitten valo oli ohi, muistona punainen viiru taivaanrannassa.

Hetkellisen virtapiikin jälkeen olen palannut kohmeeseen. Ajatukset eivät liiku, ne kiertävät kehää näiden seinien sisällä. Fyysisestikään ei pääse ulos: pakkanen on ihanaa ja kaunista, mutta kun mittari näyttää reilusti alle -10 astetta, ei pojan kanssa voi liikkua minnekään.

Nukahtamisesta

2009-12-11T08:23:00.003+02:00

Kuten varmaan melkoisen monet vauvat, omani on kova poika nukahtamaan syödessään. Pienenpänä (nyt hän on jo kovin suuri) nukahtaminen oli melko varmaa aina, samoin kuin herääminen heti ruoan (eli äitin) poistuttua kosketusetäisyydeltä. Opettelin nousemaan varovasti, taittelemaan peiton tai tyynyn paikalleni, olemaan hengittämättä ja liikkumaan kuin metsänpeikko. Näin varastin itselleni sen vartin, jonka aikana ehti vessaan ja haukkaamaan jotain, ennen kuin pieni tajusi tulleensa huijatuksi ja parahti kaameaan paniikkihuutoon. Ylläoleva kuva on tällaisena varastettuna hetkenä napattu, poika on siinä ehkä viikon, kaksi.

Nykyään poika nukahtaa päiväunilleen syliin, mistä hänet siirrän vaunuihin. Syömisnukahtamisia on harvemmin: iltaisin, öisin ja joskus aamuisin. Kuten tänä aamuna, juuri äsken.

Siinä pojan syödessä ja vaipuessa uneen, mietin, mikseivät aikuiset nukahda kesken aterioinnin. Sehän se vasta olisikin näky: hieno illallisjuhla, jossa kukin osaanottaja vuorollaan simahtaisi, kasvot tämähtäisivät lautaseen kuin piirretyissä konsanaan ja hetkeksi ilmoille tärähtäisi kovaääninen kuorsaus. Sitten pöllämystynyt herääminen, salaatin pyyhkiminen pois korvalta, ja ateriointi jatkuu...

Syystä tai toisesta näin ei ole. Ja ehkä niin on parempi.

Mutta poika, tuo pieni poikani. Hänellä on aina samanlainen ilme, kun hän nukahtaa syödessään. Tuo ilme, mikä yllä olevassa kuvassakin näkyy. Se on yksi suloisimmista, ihana muisto siitä vastasyntyneestä, jonka kanssa olin ihan hukassa, ja josta on niin äkkiä kasvanut tomera touhottaja, ihmeellinen pikkuihminen.

***

Me lähdemme jälleen viikonlopuksi savoon, näyttämään tätä kovaa vauhtia kasvavaa karhunpentua mummolle ja papalle, katsomaan tajuavatko serkkupojat toisistaan vieläkään mitään ja nautiskelemaan kenties hieman talvisemmista maisemista.

Oikein hyvää viikonloppua myös sinulle!

Pienistä asioista

2009-12-10T14:50:00.002+02:00

Minä ihan todella vihaan suomi hiphoppia/r'n'b:ta/mitäsenyton.

Vihata on kovin voimakas ilmaisu, mutta nyt, kuunneltuani tätä yhtä ja samaa naapurin suosikkikappaletta vuorokauden lähes tauotta (myös yöllä), olen valmis käyttämään kyseistä termiä.

Ja tässä tulee valinnan paikka.

Voin valita, että annan näennäisesti pienen huonon asian (tylsän musiikkikipaleen) pilata koko päiväni, kaiken aikani. Tai voin valita, että nyt vielä yritän ja pinnistän ja olen iloinen pienistä asioista. Niitäkin on:

Satoi vähän lunta. Poika nukkuu hyvin päiväunia (jos ei yöllä nukkunutkaan). Ruoka oli hyvää. Postissa tuli paketti. Niin ja blogit, teidän ihanien ihmisten blogit! Ne joissa saa nauraa, tulla hyvälle mielelle, pohtia asioita, ottaa kantaa, kurkistaa toisiin maailmoihin. Se on minulle arvokasta!

Siispä valitsen olla iloinen pienistä asioista. Kokeillaan, toimiiko.

Ensimmäinen pipo

2009-12-08T12:09:00.001+02:00

Sain valmiiksi elämäni ensimmäisen (kohtuullisen) onnituneen virkkutyön: pipon pojalle.

Minun ja virkkuun suhde ei alkanut ruusuisesti. Ala-asteella kaikki muut tuntuivat ymmärtäneen koukun salan, vaan oma pitsini (kuka muuten keksi, että ensimmäinen virkkuutyö on pyyheliinan pitsi?) oli ruttuista syheröä, jonka opettaja lopulta teki valmiiksi. Inhosin virkkaamista, ja päätin, ettei enää koskaan.

Parikymppisenä keksin, ettei se nyt niin vaikeaa voi olla, ja ryhdyin opettelemaan. Virkkasin vähän sitä ja vähän tätä, pikkuhiljaa. Ja nyt, viimein.

Oi, miten suloiselta hän näyttääkään!

Käsityökärpänen

2009-12-07T13:36:00.003+02:00

Viikonloppuna iski käsityöhulluus. Nyt on kolme neuletta ja yksi virkkuu kesken. Ongelmana on vain se, ettei kaikkia voi mitenkään tehdä yhtäaikaa, vaikka kuinka mieli tekisi. Noh, ainakaan ei ole enää saamaton olo... Ja posti kolautti juuri luukusta nämä uudetkin vyyhdet. Hamppua, ensimmäistä kertaa!

Äitin vanhat

2009-12-04T12:27:00.002+02:00

Nimittäin pojan potkuhousut. Ovat olleet enollakin kovassa käytössä ja yhä vain toimivat.

Joulu tulee ja juuri nyt meinaa iskeä ahdistus kaikesta kuluttamisesta ja rahattomuudesta ja väsymyksestä ja siitä, etten kertakaikkiaan tiedä, mitä ja millä ihmeen rahalla kenellekin pitäisi hankkia.

Siispä vedän syvään henkeä, ja päätän, että teen itse, ja se mitä en ennätä, saa jäädä antamatta. Jos joku pahastuu tästä kuluttamattomuudesta, niin se on sitten voi voi (jos en ole beibi susta in).

Pari kiitosta ja tunnustus

2009-12-03T12:49:00.004+02:00

Tänään ei jaksaisi muuta kuin tuijotella auringon valoa kuurassa ja juoda kahvia kupillisen toisensa perään. Uni on kumma asia, ilmankin näköjään pärjää, mutta jos sitä saa pitkän tauon jälkeen oikein kunnolla maistaa, tulee kyltymättömäksi, ja sitten väsyttää, jos mahdollista, entistäkin enemmän.

Posti toi Liivian uuden korttisarjan ihasteltavakseni. Näitä nyt tuijottelen, enkä osaa valita suosikkiani. Onneksi ei tarvitsekaan.

Myös Anskulle kiitos piristyksestä! Hänen blogistaan löysin tämän:

Minä tahtoisin näin julkisesti muistaa tunnustuksella ElsaIlonaa, jolle en aina osaa sanoa mitään järkevää, mutta jonka kirjoituksia luen ja kuvia katson niin hirmuisen mielelläni.

Säännöt:

1. Lisää tunnustus blogiisi ja julkaise säännöt.

2. Ilmoita palkinnon saajille heidän blogissaan.

3. Palkinnon voi jakaa eteenpäin kymmenelle blogin pitäjälle.

4. Ilmoita blogissasi kenelle jaat tunnustukset eteenpäin.

Kengät, osat 3. ja 4.

2009-12-02T11:07:00.003+02:00

Haaveissani pukeudun aina korkkareihin ja mekkoon, olen femme ja kaunis, sekä tietenkin sanavalmis kuin austenilainen sankaritar. Tämän kaltaisia saapikkaita on kaappi pullollaan, nämä yksilöt löytyivät kirpparilta parilla eurolla. Ja kirja sitten? Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan palaan aina uudelleen ja uudelleen. Minulle se on maineensa veroinen.

Toinen puoli totuudesta ovat nämä lättäpohjaiset tarrakengät ja Juha Vuorisen Raskausarpia. Ostin kengät pitkin hampain raskauden siinä vaiheessa, kun kumartuminen tuotti tuskaa, korkoja ei voinut ajatellakaan ja nauhojen solmiminen olisi ollut ylitsepääsemätöntä. Nämä jalassa sitten vaapuin pitkin poikin ja nauroin silmät kyynelissä juoppohullun päiväkirjan värikkäille jutuille, jälleen kerran.

Pojasta

2009-12-01T13:43:00.004+02:00

Jos osaisin, kertoisin, miltä tuntuu kun hän nauraa.

Hyvältä, hyvältä, hyvältä!

Voisin ottaa hänestä sata valokuvaa minuutissa ja ne olisivat mielestäni hienoimmat otokset ikinä.

En ole koskaan ikinä milloinkaan ennen ollut näin rikki poikki loppu kuitti finaalissa fyysisesti. (Toisinaan henkisestikin.)

Enkä ole koskaan ikinä milloinkaan ennen ollut näin varma, näin onnellinen, näin omalla paikallani. (Ainakin suurimman osan aikaa.)

Jotkut kai pamahtavat täyteen äidinrakkautta kun ensi kertaa kuulevat lapsensa parahtavan. Minulta tämä on vienyt aikaa. Onhan vastassa ihan kokonainen persoona, kaikkine omine vivahteineen, joita vasta opetellaan.

Öitä

2009-11-28T10:59:00.003+02:00

Klo. 19.30 poika nukahtaa hämmentävän helposti. Hiippailen miehen viereen sohvalle, iltateetä ja viekukkain oloa.

Klo. 21.00 päätämme mennä ajoissa nukkumaan kun kerrankin on näin hyvä ilta.

Klo. 21.10 yläkerran naapuri aloittaa imuroimisen.

Klo. 21.40 kuuntelen repeatilla soivaa poppikappaletta ja pojan lisääntyvää ähinää odottaen: "kohta se itkee."

Klo. 22.00 pään päällä naputetaan. Ehkä yläkerran lapsi on saanut uuden hakka-leun? Poika herää, yritän nukuttaa häntä uudelleen.

Klo. 22.30 poika nukkuu taas, mutta omista silmistä uni on kadonnut. Ajatukset eivät lakkaa jylläämästä, hiivin keittiöön ja istuskelen lattialla unta odottamassa.

Klo. 23.10 makuuhuoneesta kuuluu itkua. Palaan sinne, otan pojan viereen syömään. Torkahdamme molemmat, kunnes poika saa kovan yskäkohtauksen. Mies nostaa hänet ylös, taputtelee selkää ja rauhoittelee.

Klo. 23.40 nukutan taas poikaa. Hän on kiukkuinen ja yliväsynyt, eikä meinaa saada unesta otetta. Nukutus onnistuu joskus puolen yön aikaan ja minäkin vaivun uneen.

Poika herää pariin otteeseen, mutta näistä selvitään tutilla.

Kolmen aikaan herään auton tööttäykseen: tööt tööt tööt tööt töööt. Ja hiljaisuus. Sitten uudestaan: tööt tööt tööt tööt töööööt! Joku on ehkä noutamassa kaveriaan ja ilmoittaa näin saapuneensa paikalle. Ihme kyllä poika nukkuu kuin tukki.

Klo. 04.20 poika itkee. Otan viereen syömään, syömisen päälle samanlainen yskäkohtaus kuin aiemmin. Nukahtaakohan raukka ja nielee sitten väärään kurkkuun? Tällä kertaa uudelleen nukutus onnistuu hieman helpommin.

Kuuden aikaan taas tuttia.

Klo. 07.10 vierestä kuuluu yninää. Poika aamupalalle ja sitten itsekin ylös. Virkeänä kuin pieni peipponen, tottakai.

***

Rentouttavaa, leppoisaa viikonloppua kaikille!;)

Talolliset

2009-11-27T15:29:00.003+02:00

Päätimme ryhtyä talollisiksi (velallisiksi).

Pari teknistä seikkaa täytynee vielä selvittää, lähinnä rahoittajan eli pankin kanssa, mutta kauppa on melkoisen varma ja toteutunee joulukuun aikana.

Tätä tässä on puuhattu, ja puuhataan, siksi hiljaiselo. Olo on melkoisen sekava, vuoroin onnellinen, vuoroin huimistunut.

(Talo ei sentään ole kuvan mökki. Mökki on isäni kotipaikka, jossa kuulemma on samanlaiset sähkövedot kuin tulevassa kodissamme. Siksi nämä muutaman kesän takaiset kuvat pääsivät tähän.)

Kuumeilua

2009-11-20T18:00:00.002+02:00

Nimittäin oman kodin perään. Pankista saatiin lainapäätös (yllätyttiin vähän itsekin), tajuttiin, että maksamme vuokraa nyt niin paljon, että summalla lyhentäisi vaikka kahta omaa kotia jostain vähän kauempaa ruuhkista. Tänään katsastettiin eräskin mörskä, seuraavia, toivottavasti parempia mennään vilkuilemaan ensi viikolla.

Mieli repii moneen suuntaan: Mistä on mahdollisuus saada tulevaisuudessa töitä, miten pitkää matkaa annan miehen ajaa, ollaanko valmiita tinkimään ja mistä, pitääkö olla lasikuisti, tuoksuuko meri-ilma paremmalta, oppisinkohan puhumaan auttavaa ruotsia...?

Energia, ajatukset ja aika menevät nyt näihin. Naapureiden älämölöä, listahittien pauhua ja imurointia yöllä siihen ainoaan aikaan kun poika nukkuu ei nyt enää jaksaisi yhtään.

Punainen

2009-11-13T10:12:00.002+02:00

Syntymäpäiväkukat ovat melko lopussa, vaan pilkisti sieltä vielä tämä punainen. Olisi hirmuisesti ideoita vaikka mihin, muttei energiaa minkään toteuttamiseen. Samalla kun käyn viidentoista minuutin välein hyssyttämässä pojan uudelleen uneen, yritän muistaa, millaista oli nukkua enemmän kuin kaksi tuntia yhteen menoon. Tai no, ei liioitella, kyllä sitä pari kertaa viikossa saa ne kolmentunnin yhtämittaiset unetkin.

Kaikesta univelasta huolimatta pöyristyttää tuttavan ehdotus unikoulusta: "Kyllähän se sitten pari iltaa huutaa ihan varmasti, mutta oppii sitten. Onhan tuo jo iso lapsi."

Eikä ole iso lapsi, vaan minun pieni poikani. Voi hyvänen aika, reilun neljä kuukautta! Ja sitten muistelen oman äitini sanoja siitä, etten itsekään nukkunut öitäni kuin joskus sitten pari vuotiaana. Ja yritän muistuttaa itseäni, että vaikka kaikkien muiden (sukulaisten, tuttujen, neuvolan odotushuoneessa satunnaisesti tavattujen) lapset tuntuvat nukkuvan vaikka kuinka, on minullakin ihan varmasti kohtalotoverini. Jotka hekin selvisivät.

Ja menen uudelleen hyssyttämään itkevää poikaa.

Kirje/Haaste

2009-11-10T14:02:00.007+02:00

Sain tämän haasteen Sannalta jo aikaa sitten, nyt viimein siihen tartun. Siispä kirje minulle, sille tytölle, joka olin kymmenen vuotta sitten. Viisitoistavuotias, ysiluokkalainen ja ihan pihalla.

***

Hei tyttö,

vaikka et sinä tytöttelystä tykkää. Tytöttelen silti, olen omapäinen, niinkuin sinäkin. Naiseksikaan en sinua vielä osaa sanoa, katsotaan sitä sitten vaikka viiden vuoden kuluttua.

Mitä kuuluu? Niinhän ne kirjeet tulee aloittaa, tästä ollaan vitsailtukin monesti. Minun piti kirjoittaa sinulle jo aikaa sitten, mutta tiedäthän sinä, miten tämä menee. Meinaan ja meinaan, mutten saa aikaiseksi. Mikä niissä kirjeissä onkaan niin vaikeaa? En kai sitten koskaan oppinut oikeaa kirjemuotoa hallitsemaan.

Tiedän, että sinulla on tällähetkellä aika ristiriitainen olo. Vähän kaikesta. Ei varmaan auta, jos sanon, että se tulee jatkumaan ja pitkään (ehkä loppuelämäsi), mutta ristiriitaisuuksienkin kanssa voi oppia elämään.

On vaikea olla, jos aina tuntuu, ettei kukaan oikein käsitä, mitä pään sisällä liikkuu. Ja on vaikeaa olla aina ulkopuolinen, aina erilainen, aina syrjässä. Onneksi sinulla on nuo kaksi maailman parasta ystävää, ja et ehkä usko tätä, mutta ei mene kauaakaan, niin Kurre liittyy heidän joukkoonsa. Vaikka tämä on viimeinen vuosi ennen hajaantumistanne eri suuntiin, uskon, että te tulette pitämään yhtä aina.

Tahtoisin sanoa, että vaikka elämä tuntuu vaikealta, ja vaikka se tulee tuntumaan vielä paljon vaikeammaltakin, loppujen lopuksi, raoista pilkistää aina niin kirkasta valoa, että sitä kohden on hyvä kulkea. Ja vaikka sinusta nyt tuntuu, että tulet olemaan ikuisesti hieman yksinäinen, et koskaan ihan omalla paikallasi, niin se ei pidä paikkaansa. Usko minua, minä tiedän.

Kunpa voisin ottaa osan tulevien vuosien taakasta pois hartioiltasi, mutta valitettavasti en voi. Ja voi jos voisin antaa sinulle hieman hellyyttä myös itseäsi kohtaan, ymmärrystä ja kykyä rakastaa sitä tyttöä, jonka näet peilissä. Onneksi tiedän, että nämä kyvyt kehittyvät matkan varrella.

Olet minulle rakas, rakkampi kuin aina uskoinkaan. Välillä tuntuu hullulta, miten paljon samaa meissä yhä on, siellä syvällä, pinnan alla. Onneksi on.

rakkaudella,
Minä

***

Minusta olisi mukava siirtää haaste eteenpäin, ja kuulla, millaisen kirjeen Ansku ja tuo yllämainittu Kurre kirjoittaisivat kymmenen vuotta nuoremmalle itselleen.

Valo

2009-11-10T09:48:00.006+02:00

Kuvat ovat ihan huijausta, eilisiä. Tänään tulee lunta niin, ettei ulos näe. Juon uudelleen lämmitettyä teetä, ja ihmettelen. Vähän kaikkea.

Huomiselle illalle on ohjelmaa. Menemme katsomaan Kaunotar ja Hirviö showta, täytynee vaihtaa kotiololetkeänhelpot -vaatteet johonkin rock-uskottavampaan. Tunnelma on niin toinen kuin kaksi vuotta sitten herran viimeksi keikkaillessa näillä leveyksillä. Odotan kyllä, oi miten odotankaan, ja samalla jännittää. Vähän kaikki.

Kengät, osa 2.

2009-11-09T08:39:00.004+02:00

Kaikkien aikojen lempikengät on kuvattava kaikkien aikojen lempikirjan kanssa. Siksi tällä viikolla Punaiset maiharit ja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Molemman ovat kestäneen jo vuosien ajan kovaa kulutusta, molemmat ovat joskus kulkeneet mukana joka paikkaan ja molemmat ovat aina vaan sellaisia, joiden luokse palaan harhailtuani hetken muissa maisemissa.

Nämä maiharit jalassa julistin: "Käsikirjoitukset eivät pala!"

Jos jostain syystä et ole lukenut tätä kirjaa, ja tahdot hersyvän, vaikuttavan, hykerryttävät, fantastisen lukukokemuksen, suosittelen etsimään käsiin vanhan suomennoksen, johon aikanaan Neuvostoliitossa (kirjan oltua ensin kymmeniä vuosia julkaisukiellossa) sensuroidut kohdat on merkitty. Kirjastoista tämän voi löytää, maan divareista olen yrittänyt etsiä, mutta tuntuu olevan melkoinen keräilijäharvinaisuus...

Tässä

2009-11-06T12:14:00.013+02:00

Ensilumi sulaa vinhaa vauhtia pois, vaan jätti jälkeensä oudon onnellisen ja hyvän tunteen.

Kaikki on tässä. Kaikki on hyvin. Elämä on hyvää.

Siltä minusta on nyt tuntunut, kaiken maailman flunssista ja unettomuuksista huolimatta. Helposti sitä aina kaipaa jotain, toivoo jotain, odottaa jotain. Nyt nautin tästä tunteesta, että kaikki oleellinen on tässä hetkessä, mitään ei puutu.

Outo marraskuun alku. Hyvä sellainen. Toivottavasti myös sinulla!

2009-11-05T10:37:00.002+02:00

Yöllä satoi ensilumi, joka on maassa yhä vielä. Flunssa vaivaa tämän perheen aikuisia, vain poika jaksaisi heilua ja leikkiä mieten paljon tahansa (myös yöllä). Ääni ei kulje, painun teenkeittoon.

(Ei huolta, ei tämä sikalunssaa ole, vai olisiko sittenkin parempi, jos sen olisi nyt sitten kerralla sairastanut pois? Olen arponut rokottaako vai ei. Itseni siis, poikaahan ei vielä rokotettaisikaan kun on alle puoli vuotias... Nyt kyllä näyttää siltä, että epidemia jyllää voimalla myös täällä ruuhkasuomessa, ja kaikki rokotukset ovat auttamatta myöhässä.)

Kengät, osa 1.

2009-11-02T14:07:00.003+02:00

Myös minun sisälläni asuu pieni kenkäfriikki. Ja kirjafriikki. (Ja ylipäätään friikki.) Ja koska kovasti paljon tykkään valokuvaustehtävistä, päätin yhdistää nämä taipumukset, ja laatia itse itselleni valokuvaushaasteen, vähän tiistaikuvan tapaan.

Kuvaan siis joka viikko kenkäparin ja kirjan, jotka mielestäni yhteen sopivat. Ihan vain kuvaamisen ilosta. Ja esittelen tuotokset teille. Näin niin pitkään kuin kenkiä, kirjoja ja intoa riittää.

***

Nämä ensimmäiset. Valkoiset korkkarit ja Mirs Dalloway. Kirpparilta molemmat löydetty, rakkaat aarteet. Kengät ovat sellaiset, että ne jalassa tuntee itsensä hieman enemmän hienoksi rouvaksi. Molemmissa on vahvasti läsnä edellisten omistajien tarinat, se tuntu, että minä en ole ensimmäinen tämän kirjan sivuja lehteillyt, enkä ensimmäinen, joka löytää itsestään uuden puolen näissä koroissa...

Kiitos!

2009-10-30T09:11:00.004+02:00

... kaikille onnitteluista!

Oli hyvä päivä, kävi vieraita, posti toi paketin ja mies kukkia. Poikakin oli hymyilevänä.

Huomenna mennään sitten kahdestaan polskimaan lämpimiin vesiin ja testailemaan erilaisia saunoja. Se on miehen hemmottelulahja minulle.

***

Lokakuu antaa vielä viimehetkillä parastaan, ainakin täällä etelässä. Oi, miten nautinkaan tästä kuulaudesta ja kirkkaudesta! Nautin, nautin, ennen pimeää marraskuuta...

Neljännes vuosisata

2009-10-29T08:56:00.002+02:00

Hyvää syntymäpäivää minulle.

Ja hyvää vuosipäivää meille.

25 vuotta tämän maan tallustajana, niistä viisi viimeisintä maailman parhaan miehen rinnalla.

Tänään tuntuu oikein hyvältä olla juuri tämän ikäinen, juuri tässä, juuri näiden ihmisten kanssa.

***

2009-10-26T12:15:00.002+02:00

Ei oikeastaan mitään lisättävää tähän. Poika on taas hymynaamana ja nukkuukin kiltisti.

(Tänään odotellaan Erikoislääkärin soittoa. Jotenkin on vain vähän sellainen olo, että osaako se puhelimessa sanoa sen kummempaa, kuin kaksi viikkoa sitten vastaanotollakaan. Ulostuslääkettä ei pojalle ainakaan enää anneta. Eikä muuten muitakaan lääkkeitä, nyt on kokeiltava jotain muuta. Vaikka kantoliinailua ja luumusosetta.)

Nahkatakkinen tyttö

2009-10-22T09:09:00.004+03:00

Liivia mainitsi jokin aika sitten kirjoituksessaan burberry-naiset. Se toi mieleeni viisi vuotta sitten hankitun nahkatakin, lempivaatteeni, halvalla kirpparilta löydetyn aarteen.

Siitä asti, kun tuo ruudullinen haalean värinen kangas 2000-luvun alussa valloitti katukuvan, vannoin, etten ikinä koskaan laita päälleni mitään, missä tuo klassinen kuosi esiintyy. Ei todella voi olla enää mitään tylsempää.

Mutta kun tämä takki tuli vastaan, se oli pakko hankkia. Vaara leimautua takinkääntäjäksi on suuri, mutta ei voi mitään. Lempivaatteena tämä on ja pysyy, taskut täynnä niihin ajan kuluessa kertyneitä aarteita....

Olenpa aikanaan burberryn innoittaman kirjoittanut aiheesta kaksi runoakin. Kaiken uhalla, laitan ne tähän loppuun julki.

***

burberry-kuosi nahkatakissa

yksityiset asemat
ja ikean kynällä

runoileva punkkari

odottaa kouvolassa

tanssivaa hirveä

joka
meni
jo

***

kahvilanpäydän kylmä kivipinta kynäni alla

burberry-ihmiset surisevat
funktionaalisista ihmissuhteista

ja risteilijät oksentavat taksijonossa
kello neljä

***

Uupeloinen

2009-10-16T08:18:00.002+03:00

Toinen on ollut täällä vasta reilun kolme kuukautta. Ja sitten äiti kuvittelee, että jo pitäisi osata nukkua yöllä ja syödä päivällä. Että pitäisi jotenkin kertoa, mikä on hätänä, eikä vain huutaa.

Asiaa tosin ei auta neuvolassa jaettu pamfletti "3-6 kuukautta", jossa sanotaan näin:

Vauvan päiväjärjestys alkaa hiljalleen vakiintua. Selittämättömät itkut ovat jääneet pois.

Tai sitten todella en osaa tulkita omaa poikaani. (Tosin jos rehellisiä ollaan, niin yleensä niille itkuille on selitys. Yleisin lienee väsymys. Selitystä sen sijaan ei ole sille, miksei väsyyneenä voi nukkua. Ei sylissä, ei kapalossa, ei kantoliinassa, ei vieressä, ei vaunussa, ei ...)

Mutta kun. Toinen on vielä ihan uupeloinen. Pikkuinen hassu, jonka tunteet vaihtuvat äärimmäisestä kiukusta syvimpään onneen niin nopeasti, ettei hieman hitaampaan tahtiin tottunut pysy ollenkaan perässä.

Ja minä opettelen taas. Pysähtymään tähän, antamaan aikaa, nauttimaan siitä, mikä on nyt käsillä. (Elämän mittainen oppitunti, tällaiselle eteenpäin katsovalle, selityksen vaatijalle, perusteluiden kuulijalle, nyt-eikä-huomenna-tyypille.)

***

Illalla lähdetään taas reissuun, mökille saareen. Luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Jollei sitten jäädä saarenvangeiksi... on nähkääs lupailtu myrskyä! Oi ihanuus!

Ihanaa viikonloppua sinullekin!

Kirkasta, kirkkaanpaa

2009-10-14T14:03:00.004+03:00

Lokakuu pitää, minkä lupaa. On kaunista, on kirkasta.

Me olemme ajaneet vuoristoradalla (sekin kuuluu lokakuuhun), ja jos eilen huudettiinkin kilpaa, niin tänään on rauha maassa. Ihmeellinen rauha, mistä se tulikin.

(Sitä en nyt mieti, kauanko se kestää.)

Hymyillen kehoitan kaikkia nauttimaan kylmästä tuulesta! Ah!

P.S. Kiitos kommenteistanne edelliseen kirjoitukseen. Ne herättivät ajatuksia, lohduttivat, saivat hymyilemään. Olen (jälleen kerran) iloinen tästä virtuaalisesta ajatustenvaihtokanavasta, ja siitä, miten blogiystävien ja kanssaihmisten ajatukset voivatkaan olla kultaa arvokkanpia!

Tänään

2009-10-06T14:19:00.005+03:00

... huomaan ottaneeni jälleen tiistaikuvan. Aamuaurinko teki niin mahtavia varjoja makuuhuoneen seinälle, että oli koetettava.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa äitiyden negatiivisista tunteista. (Vaikka olen niitä täälläkin ohimennen sivunnut.) Jos sanon tai kirjoitan (tai ajattelen?) jotain ei-super-positiivista, luulen, että ... en oikeastaan tiedä, mitä luulen. Jotain pahaa ja surullista.

Siksi kaikkien negatiivisten asioiden perään on kirjoitettava/sanottava(/ajateltava) jotain positiivista, jotain, mikä nollaa negatiivisen.

Järjellä uskon (tai kuvittelen), että kaikilla on niitä negatiivisiakin tunteita. Ei kai voi olla olematta. Eihän...? Silti niistä ääneen puhuminen tuntuu tabulta.

Vaikka joskus tekisi mieli toivottaa hevonkuuseen kaikki, jotka puhuvat söpöistä hymyistä ja ihanista päivistä.

Siksi en nytkään sano mitään valvotuista öistä, ja illoista, jolloin huudetaan (huuto on niin lievä ilmaus, kirkuminen kuvaa sitä paremmin), omista itkuista, siitä, miten hölmönä kuvittelee, että "koliikki" loppuu kolmen kuukauden kohdalla, eikä pahene ainakaan enää. Ei, en sano mitään näistä.

Sen sijaan sanon, että on ihanaa, kun poika nyt viimein suostuu nukkumaan hetken (ehdin jo syödäkin), on ihanaa kun tuntuu taas siltä, että olisi mukava tehdä käsillään jotain, ja on ihanaa, että mies tulee kotiin parin tunnin päästä.

Ja monta muutakin on ihanaa, ihan varmasti.

(Huomaatteko, tein sen taas!)

Vastaanotto

2009-10-01T12:59:00.003+03:00

Tervetuloa lokakuu! Otan sinut ilolla vastaan. Tee ensin kaikesta kauniin keltaista, punaista ja oranssia, ja anna sitten puiden pudottaa lehtensä maahan. Tuo mukanasi kirkkaita päiviä, kylmiä tuulia, sadetta ja syysmyrskyjä!

Pojallekin kuiskaan: "Tämä on äitin kuukausi, tämä on hyvä kuukausi."

Surumielinen, kaunis, sisäänpäinkääntyvä, pohdiskeleva, uuttaluova.

Paljain varpain

2009-09-25T14:30:00.003+03:00

Olen aina ollut hirmuinen vilukissa, sukat jalassa ja nuttu päällä pienimmästäkin viimasta.

Tämä kesä muutti senkin.

Tähän asti on pärjännyt paljain varpain hihattomassa topissa. Nyt aamulla kurkku on kipeä ja nenä valuu. Iski se pakollinen syyslenstsu (ei kai sentään sikaflunssa?). Otan kuppikaupalla teetä, vedän villasukkia toisten päälle ja nukun samaan tahtiin pojan kanssa.

Kun mies tulee töistä, suuntaamme auton nokan savoon. Minun on hyvä potea flunssaanikin siellä, on onnelliset isovanhemmat auttamassa pojan kaitsemisessa.

Ihanaa viikonloppua myös sinulle!

Isäntä

2009-09-21T12:25:00.003+03:00

Hassua.

Niin minäkin ajattelin, ja täälläkin uhosin, että minun lapsestani ei mitään sukupuolisovinnaista äidin prinsessaa/isän reipasta poikaa sitten tehdä. Antaa lapsen kasvaa ilman sen kummempia leimoja, ja kehittyä sellaiseksi kuin tahtoo.

Vaan niin se on, että tuo meidän poika, hän on ihan isäntä. Kädetkin kuin lapiot, oikein komeat. Ja flirttailee aina seinälle. Ja on niin potra, ja jässikkä ja tuleva merikapteenikin (merikapteenius ei tosin ole sukupuolisidonnaista, minutkin olisi hyväksytty kouluun alaa opiskelemaan) ja rallimies. Supervauva.

Puheissa sen sukupuolen kuulee. Niin se vain on. Olkoot, en ota tästä(kään) nyt stressiä. Puen pojalle silloin tällöin vaaleanpunaiset sukat isovanhempien kauhuksi ja vihjaan vienosti, että voihan poika ruveta myös runoilijaksi. Tai ihan miksi vain itse tahtoo.

Kunhan nyt ensin oikein piiitkän aikaa on äidin vauvantuoksuinen mussukka.

Kaislikossa suhisee

2009-09-16T12:46:00.003+03:00

Taistelimme hirvikärpäsiä ja punkkeja vastaan ja kävimme mökillä. Teimme syyshommia ja saunoimme. Meri on jo viileä, melkeinpä kylmä. Ihana ympäröidessään saunasta syleilyynsä pulahtaneen.

***

Pohdin paljon nykyistä ja entistä perhemallia. Vasta nyt, pojan syntymän jälkeen, alan ymmärtää, mikä järki on ollut asua sukutiloilla monta polvea rintarinnan. Miten ihanaa on, kun isovanhemmista ja sisaruksista saa tukea lapsen kanssa.

Välillä kun on niin vaikea hengittää kahdestaan näiden neljän seinän sisällä. Välillä ei tiedä miten päin olisi, kun oma ymmärrys ei kanna.

Toki tiedän myös sen, että aika pian alkaisin kaivata omaa yksityisyyttäni takaisin, jos todella asuisin samassa pihapiirissä omien tai miehen vanhempien kanssa. Välit pysyvät hyvinä ja yhteisistä hetkistä ihan oikeasti nauttii, kun ne eivät jatku ajasta iäisyyteen.

Niin saapui syys...

2009-09-08T09:52:00.002+03:00

Poika on oppinut nukkumaan päiväunia, ja minulle jää päivisin hämmentäviä tunteja ihan keskenäni. Syksy tulee sisälle avonaisesta parvekkeenovesta, ja täytyy vetää päälle jotakin lämmintä. Tämä on pelkästään hyvä asia.

Kaihomieli asettuu asumaan pään sisään, ja teen juonti peukaloita pyöritellen tuntuu hyvältä. Olen ryhtynyt uudelleen kirjoittamaan -hyvin varovasti ja tunnustellen, suostuvatko sanat peräkkäin.

Se tyttö meni naimisiin... (jo kaksi vuotta sitten)

2009-09-01T10:30:00.003+03:00

Hääpäivä.

Kaksi vuotta naimisissa, kaksi kuukautta (no kaksi päivää vajaa) äitinä. Tänään uskallan sanoa ääneen, että välillä on niin valtava ikävä hetkiä kahden miehen kanssa. Se on kai kuitenkin hyvä, ja tarkoittaa, että asiat meidän välillämme ovat, kuten soisi.

Ja tänään otamme kahden vuoden kunniaksi kaksi tuntia omaa aikaa. Rakas ihana pikkuinen poika menee mummille hoitoon.

Jaa mitä me aiomme...? Mennä syömään. Tai sitten saunotaan kaksin. Tai kävellään järven rannalla. Tai nukutaan sylikkäin. Tai jotain ihan muuta.

***

Nauttikaa syyskuusta! Se on kaunis ja rakas, ainakin minulle.

Viltillä

2009-08-27T11:46:00.003+03:00

Ihmeellinen aamuhetki. Juteltiin, leikittiin ja naurettiin kahdestaan. Kuunneltiin vähän Ultra Brata. Näiden hetkien takia sitä jaksaa melkein mitä vain.

Periaatteet

2009-08-20T12:20:00.002+03:00

Synnyttäessä ei tarvita lääkkeellistä kivunlievitystä. Imetys on ihanaa ja helppoa. Meidän lapsemme ei mitään korvikkeita tai tutteja tarvitse. Lapsi opetetaan alusta asti nukkumaan omassa sängyssä (toki meidän sänkymme vieressä). Käytän pelkästään kestovaippoja. Enhän minä masennu ja itkeskele turhia. Jaksan aina kuin viilipytty lapseni kaikki itkut täynnä äidillistä rajatonta rakkautta. Enkä varsinkaan koskaan ikinä kiukuttelisi väsymyksessä miehelleni ja sanoisi "en jaksa enää, ota tämä huutava ihminen, miksi se ei voi ikinä nukkua!"

Ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan...

Olen tuntenut olevani kävelevä maitolehmä, jossain uupumuksen tuollapuolen haahuileva näivettynyt hahmo, joka kaikki lihakset kipeinä roikottaa huutavaa kääröä, joka ei rauhoitu. Ja olen ihmetellyt, onko tässä kaikessa mitään järkeä.

Ja olen katsonut poikaani silmiin, ja tajunnut, että hän tuntee minun kävelytyylini, ääneni ja sydämenlyöntini. Ja nyt hän on alkanut vastata hymyihin, suoraan silmiin katsoen, ja ihan erilaisella tavalla, kuin ennen naaman vääntyessä virneeseen vain vatsanpurujen tähden.

Meillä on parempia päiviä ja öitä, ja sitten on niitä heikompia. Turvaudun ajatukseen riittävän hyvästä vanhemmuudesta, ja toistelen itselleni, ettei kukaan ole täydelinen. Siinä sivussa periaatteet ovat lentäneet romukoppaan, mutta onneksi yhdestä ei tarvitse luopua:

Rakkautta meillä on.

Mökillä

2009-08-13T15:25:00.004+03:00

Paistoi aurinko, oli lämmintä ja rentoa meininkiä, saunottiin miehen kanssa kaksin kun isovanhemmat pitivät poikasesta huolta. Nautittiin merituulesta ja ihasteltiin vaahtopäitä kotiin palatessa...

Huomenna suunnataankin toisenlaiseen mökkiympäristöön, savonmaille järven rannalle.

***

Mieli on saanut levätä miehen isyyslomapäivinä. On niin paljon helpompaa jaksaa, kun on kaksi miettimässä, miten nyt tehdään. Kun on aikuinen, jonka kanssa punnita vaihtoehtoja. Kun saa jakaa vastuuta, ja kokea yhdessä ne epävarmuudet ja onnen hetket.

Rakkaalla lapsella...

2009-08-07T12:43:00.003+03:00

Pikku Toukka, Ali-V, Paksulainen, Ukko, Ukkeli, Uketsu, Vauvamies, Pesusieni-Poika, Vauvatson, Palleroinen, Tuhnuttaja, Jäppinen, Sälli, Murmelin Poikanen, ...

Ja monta muuta.

Myös Gunvald on vilissyt keskusteluissa, sillä uhosin, että jos kaksi viikkoa vanhempi serkku saa kasteessa nimen, jonka me olemme pojalle suunnitelleet, nimetään meidän jässikkä maailman historian kovimman poliisin, Beck-elokuvien Gunvald Larssonin mukaan. (Onneksi serkkupoika sai ihan oman nimen, ja lapsemme säästyi tältä kohtalolta.)

***

Miehen isyysloman kaksi viimeistä viikkoa käynnistyvät tänään. Tätä on odotettu! Pakkaamme autoon tavarat, sekä tulevan merikapteenimme (huuto loppuu kuin seinään, kun päästään veneeseen, tämä testattiin pari viikkoa sitten ensikerran), ja viiletämme ensin itä-rannikolle, ja sieltä saaristoon.

Aurinkoisia elokuun päiviä kaikille!

Heinäkuun toinen

2009-07-28T13:11:00.004+03:00

Keksin viimein kantoliinan, se tuntuukin olevan miehen olkapään lisäksi ainoa paikka, johon perheemme nuorin rauhoittuu. Sairaalassa jo todettiin, että poika on temperamenttinen, vaan voiko muuta ollakaan, kun on perinyt äidiltä haravarpaat ja kiihkeyden, isältä hienon hiuslaadun ja ruokahalun...

Itse olen valvottanut omia vanhempiani joka yö kahdestatoista neljään, mies tyytyi huutamaan iltapäivä neljästä ilta kymmeneen. Nyt makselemme kalavelkoja, ja olemme kiitollisia hyvistä päivistä, ja niistä hämmentävistä hetkistä, joina poika tuijottaa suoraan silmiin kaiken tietävän näköisenä, ja saa pyytämättä anteeksi nukkumattomat yöt ja huudetut päivät.

***

Blogissani on hetken aikaa varmasti hiljaisempaa. Se ei tarkoita, että olisin haudannut projektin. Kirjoittelen kun ehdin, ja samoin seurailen teidän muiden kirjoituksianne!

Tuhannesti vielä KIITOS kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille!

Tiistain vauvakuva, viimein

2009-07-07T16:02:00.002+03:00

Meidän oma paksulainen, pikku Ukkeli, saapui sitten viimein perjantaina 3.7. klo. 21.59. Ei vaivatta, mutta vaivan arvoisesti.

Tätä nyt ihmetellään ja ihaillaan, opetellaan ja opitaan. Rakastetaan aivan valtavasti.

Suuri kiitos vielä kaikille teille ihanille ihmisille, jotka olette olleet henkisesti mukana odotuksessa, ja tukeneet sanoillanne tätä taivalta. Odotuksen taival on ohi, loppuelämän vasta alussa... Ja hyvä niin.

Tiistain omakuva, 18. otos

2009-06-30T11:49:00.002+03:00

Pysähtynyt

2009-06-26T12:09:00.002+03:00

Välillä itketään ja välillä nauretaan. Tunnekontrolli on kadonnut johonkin hormonimyrskyyn ja parvekkeella vietettyihin öihin. Yritän päästää irti odottamisesta ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Niinhän ne kuitenkin tekevät.

(Postista saa muuten alkuperäisistä muumi-luonnoksista painettuja kortteja ja postimerkkejä. Niistä tykkään.)

Tiistain omakuva, 17. otos

2009-06-23T12:21:00.005+03:00

Nyt paistaa.

Ja mikäs siinä, paistakoon. Minä en aio tehdä mitään, syön jäätelöä koko päivän parvekkeella. Ehkä jos pelkkä oleminen kyllästyttää, otan esiin pinon käsityölehtiä, ja suunnittelen, mitä voisin tehdä, jos viitsisin...

Pään sisällä ei ehkä ole niin rauhallista, kuin ulkopuolella. Odotusta kutsutaan syystäkin odottamiseksi. Ja näinä odottamisen viimeisinä päivinä ja viikkoina, sanan merkitys korostuu. Kun mitään muutakaan ei oikein enää voi.

Hämmentävää on se, että tämä rauhallisuus ja mitään tekemättömyys myös tuntuu oikealta. Kuin keräisi voimia ennen -

Serkkupoika

2009-06-21T19:54:00.003+03:00

Miehen veljelle syntyi esikoinen eilen illalla. Minusta tuli siis ensinmäistäkertaa elämässäni täti, ja olen uutisesta melkoisen innoissani.

Tämän tuoreen serkkupojan laskettuaika oli ennakoitu paripäivää meidän jälkeemme. Vaan Paksulaisemme olla möllöttää edelleen tiukasti sijoillaan. Kääntää korkeintaan kylkeä, kun mies yrittää hänelle jutella, että tulisi pois jo.

Serkkukin tuli. Kaverikin olisi siis jo valmiina.

Juhannuksesta

2009-06-19T11:48:00.003+03:00

On sadesää ja vesipisaroiden ropinaa ikkunalasissa. On hiljaista, kun kaikki muut ovat pakkautuneet autoihinsa ja kaasutelleet itään, länteen ja pohjoiseen. On oma juhannusheila kainalossa. On herkkuja enemmän kuin riittämiin, on naurua ja hymyä ja myös vapaus olla hötkyämättä.

On taas yksi erilainen juhannus, muttei yhtään huono. Ja sateen välillä puut ja muut kasvit tuoksuvat niin, että keskikesän ihanuuden tuntee, parvekkeellakin. Siinä on juhannustaikaa.

Kaunista juhannusjuhlaa sinulle!

Terveisiä Anne Frankilta

2009-06-18T17:23:00.004+03:00

Kuvan postikortti on ystävän lähettämä, tänään postiluukusta kolahtanut. Kortti on Anne Frankin talomuseosta Amsterdamista, ja sen aiheena Anne Frankin seinän koristukset.

Sen lisäksi, että viimepäivinä on ollut ikävä kesäänsä muualla viettävää ystävää, kortti sai minut uppoutumaan kuviinsa ja pohtimaan niiden tarinoita. Mitä tämä kuva tarkoitti Anne Frankille, entä tuo? Jostain kuulen kaikuja päiväkirjasta, jota en ole lukenut, vaan kuunnellut luettavan (äänikirjana) joskus vuosia sitten.

Muistan, että Anne Frankin päiväkirjan kohdalla ajattelin: hänessä maailma ei menettänyt vain ihmistä, nuorta tyttöä, vaan myös kirjailijan. Niillä riveillä on paljon sellaista luovuutta ja ajatuksen taitoa, joka olisi kehittyessään voinut yltää vaikka mihin.

Jos jostain syystä et ole vielä tarttunut tähän päiväkirjaan, suosittelen lämpimästi tekemään sen nyt. Se on ehdottomasti sen arvoinen.

***

Sattumalta juuri eilen keskustelin miehen kanssa eräästä toisesta kirjailijasta, joka on vaikuttanut syvästi ei pelkästään näkemykseeni toisen maailmansodan juutalaisvainoista, vaan ylipäätään ihmisen psyykkeestä, ihmisyydestä, yhteiskunnista ja sosiaalistumisesta: Imre Kertészistä.

Aikanaan unkarilainen käännötieteiden lehtorini kehotti minua tutustumaan häneen, ja koska hän jos kuka ansaitsee tulla huomatuksi ja luetuksi, mainitsen hänet tässä yhteydessä. Minulle Kertész on kirjailija ja ajattelija, jonka lauseet jäävät kummittelemaan ja soimaan. Hänellä on sellaisia kokemuksia ja tapa kirjoittaa niistä, etten ihmettele sitä, kuinka moni on varmasti pahastunut niistä, ja ajatellut "ei noin saa sanoa, ei noin voi ajatella". Ja silti, jos ajatuksille antaa tilaa, minä ainakin näen totuuden niiden takana.

Se totuus on pelottava, mutta ansaitsee tulla huomatuksi, sillä itse uskon, että jos ymmärrämme, kuinka minullekin olisi voinut käydä noin tai näin, voimme vaikuttaa siihen, ettei niin tapahdu.

Tiistain omakuva, 16. otos

2009-06-16T20:44:00.003+03:00

Ystävä kysyi kerran, voisinko kuvitella meneväni meikittä töihin. Vastasin, että miksi pitäisi, en, en missään nimessä. Seuraava kysymys oli, riittäisikö meikiksi pelkkä ripsiväri, vai olisiko koko ehostus tehtävä. Totesin, että jos omistaisin jonkin väriset kulmakarvat omasta takaa, voisin harkita, mutta asiain ollessa kuten on, kulmakynä on myös välttämätön.

En tahdo näyttää syöpäpotilaalta.

Olen ihka aito blondi, luonnostani niin väritön ja herkkäihoinen, kuin olla saattaa. Asiassa on puolensa; kukaan ei huomaa, vaikken vuoteen muistaisi kiinnittää säärikarvoihini huomiota. Ja sitten on se toinen puoli, ilmeettömyys ilman korostuskynää.

Jäin kuitenkin pohtimaan kahta seikkaa. Ketä varten ehostan, ja onko mitään merkitystä sillä, etten menisi töihin ilman pyhää kolminaisuutta, jonka muodostavat puuteri, kulmakynä ja ripsiväri?

Meikki on minulle, uskokaa tai älkää. On mielestäni jotenkin naivia ajatella, että meikkaava ihminen tekee sen jonkun toisen takia. Minun on helpompi hymyillä ja olla esillä (mitä joudun asiakaspalvelutyössäni paljolti olemaan), kun näytän omasta mielestäni kivalle. Kyllä, saan siitä lisää itsevarmuutta, ihan niinkuin saan kivasta vaatteestakin. (Onko se niin väärin?) Kotona olen paljonkin meikittä, ja voin lähteä uloskin ilman mitään, mutta jos saan valita, ja on aikaa, niin mieluummin laittaudun. Näin se vain on.

Ja mitä haittaa tästä on? Joskus olen meinannut myöhästyä, kun sudin ripsiväriä viimeiseen asti. Mutta jos se ei olisi meikkipussi, jolla viivyn, niin sitten syynä olisi vielä yksi kahvikuppi, netin selailu tai kirjaan jumahtaminen... Olen mestari myöhästymään.

***

Miksi jäin pohtimaan ystäväni kysymystä, ja miksi tahdoin kirjoittaa blogiini aiheesta meikkaaminen?

En tiedä.

Raskauden myötä olen paljonkin kyseenalaistanut omaa suhdettani ulkonäkööni. Miltä näytän, ja hyväksynkö itsessäni ne ulkoiset muutokset, jotka kehossani tapahtuvat. Osaltaan tämän tiistaikuvan yksi alkuperäisistä funktioista minulle oli myös tarkistella omaa suhdettani siihen, miltä näytän. Ja tiistaikuvia varten olen huomannut haluavani vähintään sipaista puuteria nenänpäähän.

Ehkä siksi.

***

Muistan, kuinka pelkäsin esiintyä meikittä mieheni edessä silloin, kun juttumme alkoi. Hän on aina nauranut (ei pahasti, vaan oikein hyvästi) tälle, ja sanonut, ettei näe, olenko meikannut vai en. Väittää, että olen nainen, joka on herätessään kaunis.

Ja minä uskon.

Rakkaus on ihmeellinen asia. Ja on mukava tietää, että on rakastettu sellaisena kuin on. Olkoonkin sitten vaikka sellainen, joka tahtoo sateeseenkin ripsivärin kanssa.

Myrskyää

2009-06-15T18:47:00.003+03:00

Yöllä tuuli vinkui nurkissa ja piti meteliään. Päivän mittaan sade on välillä ollut rauhallisempaa, välillä taas ei. Puut ovat taipuneet kaksinkerroin ja eilen aloitettu pinnasängyn maalausprojekti odottaa keskeneräisenä kuivempia aikoja.

Mies kirjoitti työsopimuksen uudessa paikassa, aloittaa siellä kolmen viikon kuluttua (luultavasti isyyslomalla, ja tämä on uuden työnantajan tiedossa, mikä on jo suorastaan mahtavaa). Tälläkertaa meillä meni siis kaikki hyvin, vaikka muutoksia onkin luvassa. Mutta selvästi valoisalta näyttää tulevaisuus. Olen ylpeä mieheni rohkeudesta tehdä isojakin päätöksiä, sellaisia, joita helposti jäisi pelkäämään, ja sitten menettäisi tilaisuutensa.

Toivottavasti tuo sääkin tuosta pikkuhiljaa valoistuu. Olen yrittänyt neuvotella Paksulaisen kanssa seuraavanlaista järjestelyä: hän saapuu yksiöstään seuraavia helteitä ennen, tai viimeistään hyvin pian niiden alettua.

Jättiläismukeja ja muuta

2009-06-13T18:15:00.003+03:00

Mies jäi kesälomalle, ja aurinkokin löytyi taas oltuaan päivätolkulla kadoksissa. Tänään olen arvostanut asunnon sijaintia ja sitä, ettei tarvitse kävellä kauhean pitkälle kuullakseen puiden huminointia ja tunteakseen pitkää heinää kasvavien niittyjen tuoksun nenässään. (Kovin pitkälle ei nähkääs jaksa kävellä, ja yllämainittuja kuitenkin kaipaisi näin kesäkuun helteessä.)

Kirpparilta löytyi kaksi uutta tulokasta ylisuurten mukiemme joukkoon. Olen vallan ihastunut tulokkaisiin. Kahvikin maistuu erikoisen hyvältä niistä juotuna.

Aurinkoista viikonloppua!

Tiistain omakuva, 15. otos

2009-06-09T17:25:00.004+03:00

Olen saanut hoideltua asioita. Sellaisia, joiden hoitelusta en tykkää sitten yhtään. Virastoasioita, jonotusnumeroasioita, tiskillä-lakki-kourassa-asioita. Mutta sain hoidettua, se on pääasia!

Ulkona on kalseaa, mutta positiivinen puoli on kyllä yöunen laadun huomattava paraneminen hellepäivistä. Päivät kuluvat pikkuisia villahousuja kutoessa. Pääsin viimein vauhtiin, eikä loppua näy. Paksulainen, tuo pönkeilevä Ali-V (alivuokralainen), pääsi tänään maagiseen lukemaan: 37 viikkoa täynnä. Nyt hän saa siis terveydenhuoltoviranomaisten armollisella suostumuksella saapua koska vain.

Lama(annuttavaa)

2009-06-04T17:21:00.009+03:00

(Kuva ei liity aiheeseen, ja aiheen käsittely julkisesti on ehkä minulta hieman harkitsematonta. Mutta tämä on oiva tapa jäsentää omia ajatuksiaan, ja muistuttaa itseään oleellisista kohdista, joten antaa mennä... Tarkoitus ei ole synkistellä eikä synkistyttää.)

Sen lisäksi, että olen tänään lukenut ihan liian monta synnytyskertomusta ja toisten ihmisten käsityksiä siitä, miltä vanhemmuuteen ja lapsen saantiin liittyvien tunteiden pitäisi tuntua, ja mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella (ei välttämättä ihan järkevää), olen myös viimeisten parin tunnin aikana yrittänyt sisäistää, mitä tarkoittaa se, että miehen työpaikalla on ilmoitettu yt-neuvotteluista. Työt eivät ole loppumassa, mutta tehtävät saattavat muuttua. (Lue: niiden suorittamisesta maksetaan vähemmän.)

"Luonnollisesti tulevat vanhemmat tahtovat lapselleen turvatun tulevaisuuden."

Onko turvattua, jos ei ole omaa taloa, ei perunamaata, ei hyvää palkkaa, ei vakituista työpaikkaa, ei yliopistotutkintoa, ei mersua, ei säästötiliä, ei vuotuista lomamatkaa, ei ...

Mies ei ole huolissaan. Sanoo, että kaikki järjestyy. Ja niinhän se on. Kaikki järjestyy, tiedän sen. Täällä sydämen tienoilla.

(Samoilla tienoilla tiedän myös, ettei raha pyöritä maailmaa. Ei tätä meidän ainakaan. On mukavaa, jos sitä on sen verran, että voi sillointällöin käydä elokuvissa, ostaa mozzarellaa ja syödä irtojäätelöä. Ja sitten jos ei ole - noh, sitten keksitään jotain muuta. Mutta itkemään ei sen takia ruveta. Enemmän tässä itkettää se turvattomuudeksi kutsuttu olotila, kun ei näe tulevaisuuteen.)

Vaihtoehtoja ja suuntia eteenpäin on monia. Ne eivät ole huonoja (ainakaan kaikki). Ne voivat johtaa parempaan, tulevaisuus rakentuu väistämättä asioista, joita ei voi hallita. Muutos on voimaa, muuttuminen voi olla mahdollisuus. Isokin sellainen.

(Muutos on myös pelottavaa. Etenkin nyt.)

Tiistain omakuva, 14. otos

2009-06-02T12:55:00.002+03:00

Ei sanatulvaa tänään. Ei mitään asiaa kerrassaan.

Pelkkä hiljaisuus siis, outo päivä, jona tärkein tehtävä on päivystää mahdollisesti saapuvia pesukonemiehiä ja kuunnella pihalta kantautuvaa ruohonleikkurin ääntä.

Yrittää lukea Hyvän naisen rakkaudesta, joka tuntuu sana sanalta lipuvan kauemmas. En saa kiinni, en saa otetta. Kohta siirrän sen hetkeksi sivuun ja yritän sitten uudelleen, kun tuntuu siltä.

Kesäkuun auringossa

2009-06-01T11:24:00.005+03:00

Nyt sitä on riittänyt: hellettä. Aurinkoa ja porotusta. Viikonloppu oli ihana, miehelläkin vapaata. Istuimme parvekkeella, johon viimein hankimme muutaman kukkasen (voi sitä tunnelman muutosta!) ja iloitsimme siitä, että kerrankin parveke ja asunnon suurimmat ikkunat ovat itään. Emme ole auringonottoihmisiä, vaan tällaisia varjossa istuskelijoita.

Kesäkuukin alkoi, ja toivotan sen ilolla tervetulleeksi. Pikkuhiljaa mieleen hiipii jännitys; mitä tämä kuukaisi pitääkään sisällään. Paksulainen on tervetullut, jos päättää ottaa varaslähdön. Lääkäri on todennut kaverin hyvän kokoiseksi, vaikka mieluiten tyyppi toki saisi kasvaa vielä muutaman viikon yksiössään.

(Minua, ikuista humpuukkityttöä mietityttää, tuleeko sieltä kaksonen vai rapu. Juu, saa nauraa! Isäni on rapu, ja äitini kaksonen, molemmat oikein malliesimerkkejä merkeistään. Kalamiehen skorpionivaimona tällaistakin täytyy pohtia... Ei toki liian vakavissaan, mutta silti.)

Kirje no. 2

2009-05-28T13:36:00.003+03:00

Tiistain omakuva, 13. otos

2009-05-26T16:57:00.004+03:00

Kasvaa vuosien paino
meidät pian alleen musertaa
käy jalkoihin tyly asfaltti
unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vain aikaa
niil on liikaa mistä valita
ei kukaan huomaa
et kaikki on selvää
jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis

***

Liian myöhään valvotun valoisan yön jälkeen aamu alkoi valtavalla, holtittomalla itkukohtauksella. Kyyneleet tulivat ilman ennakkovaroitusta, ja loppuessaan kuivuivat kuin seinään. Niiden jälkeen olo on ollut kevyt, kevyempi kuin moneen hetkeen.

***

Ja maailma on sun

(Tehosekoitin)

Viimeinkin sadetta

2009-05-24T19:58:00.002+03:00

Pitkään on ollut harmaata ja painostavaa. Äsken viimein taivas aukeni, tuli kaatamalla vettä ja rakeitakin. Ukkonen jyrisi.

Ihanaa!

Ja sateen jälkeen paistaa aurinko, mutta tukala paahde ja seisova ilma ovat ainakin hetkeksi tiessään.

(Josko ensi yönä saisi nukuttuakin... Siitä ei tämän mahaksikin kutsutun patterin kanssa ole viimeöinä tullut mitään.)

Neljä kertaa neljä kertaa neljä

2009-05-23T13:23:00.005+03:00

Ansku haastoi minut kertomaan itsestäni neljän sarjoja. Tokihan sen siis tein, ja tässä on lopputulos:

"Tee siis näin: poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi. Haasta haasteeseen mukaan 4 blogiystävääsi. Pidä hauskaa!"

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

1. Olen hoitanut pientä poikaa, joka sanoi jääkaappia jääkapastimeksi, ja jonka oli vaikea ymmärtää, miksi lentokoneet eivät voi lentää myrskyssä.
2. Olen kasannut ennestään hyllyssä olleet ketsuppipurkit eteeni keoksi, ujuttanut takariviin uudemmat purkit, ja sitten latonut vanhat siisteihin riveihin uusien eteen.
3. Olen leikannut kymmeniä kymmenen sentin kaistaleita erilaisista silkkikankaista erään opiskelijan lopputyökokeiluja varten.
4. Olen haastatellut vanhaa rouvaa hänen julkisen liikenteen käyttötottumuksistaan.

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:

1. Sopranos (oih, nyt ja aina!)
2. Muumit (vanhat jaksot)
3. Muodin huipulle (ihmisellä pitää olla myös noloja paheita)
4. Kummeli (pojat osaa ja kylä lähtee)

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:

1. Kalajoen hiekkasärkät: tänne kaipaan edelleen.
2. Kaksi kertaa Italia: pienen budjetin seikkailumatka Roomaan ja ihana outo todellisuuspakoinen Venetsia vastavihittynä.
3. Kotonakin on tullut lomailtua...
4. ...ja erinäisillä mökeillä.

Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:

1. Blogit,
2. blogit,
3. blogit
4. ja blogit.

Neljä lempiruokaani:

1. Pihvi! Melkein raakana.
2. Fetasalaatti ja savulohi.
3. Rantasoppa vasta pyydetyistä kaloista.
4. Murun tekemät lämppärit, eli lämpimät voileivät.

Neljä paikkaa, joissa olisin mielummin nyt:

1. Mökillä saunassa, juttelemassa saunatontuille ja muille kavereille.
2. Kap Hornin kierroksella, voi jos vielä joskus!
3. Elokuvateatterin pimeydessä katsomassa jotain ennennäkemätöntä ja hyvää.
4. Murun kainalossa, paikassa, johon on ikävä aina, kun se ei ole tässä.

Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:

1. Arjen aarreaitan Mallan
2. Saapasjalkaisen Tuikkiksen
3. Helkapäivien Sannan
4. Vilman

Yritin muistella, ketkä eivät mukana olisi vielä olleet.

Nyt, mukavaa, joskin ainakin näillä leveysasteilla kovin harmaata viikonloppua kaikille!

Kirje

2009-05-22T14:44:00.003+03:00

Tiistain omakuva, 12. otos

2009-05-19T15:22:00.003+03:00

Viimeaikoina on toisinaan ollut ikävä paheita. Niitä sellaisia kiellettyjä, joita ei nyt juuri ainakaan saa.

Ja vaikka on hyvä, ettei parinvuodentakainen hurlumhei-elämä ikinä palaa, on siellä välissä hyviäkin muistoja.

Siksi piti laittaa päähän miehen aurinkolasit, jotka eivät oikeasti sovi minulle laisinkaan, mutta joita käytin nauraen sekavilla festareilla kauankauan sitten, vääntää voluumia rokkimankkaan ja leikkiä, että pogoilu onnistuu mahankin kanssa.

Pientä terapiaa

2009-05-17T19:49:00.002+03:00

Ostin virkkuulankoja ja päätin opetella tekemään isoäidin neliötä. (Olen joskus osannut.) Tälläkertaa neliöistä tuli hieman jännittävän muotoisia, mutta vieressä istunut mies intoutui, ja totesi, että tahtoo virkata pipon. (On kuulemma ala-asteella virkannut pannulappuja, joista aina tulikin pipoja.) Siinä sitten pähkäilimme, kuinka niitä pipoja tehdään, ja väkästelimme kaapista löytyneistä langoista epämääräisen kokoisilla koukuilla vaikka jos mitä. Vierähti monta tuntia, ja nyt näyttää siltä, että minun piponi onkin pannulappu ja miehen pipo mahtuu ehkä paksulaiselle.

Oli hauskaa.

Tein uuden matkan lankakauppaan, ja tälläkertaa palasin mukanani kassillinen villaista hahtuvalankaa. Paksulaiselle väkästellään jälleen, tälläkertaa villaisia vaippakuoria. (Ovat kuulemma ihan ykkösiä.) Nyt olen neulonut villapöksyjä muutaman tunnin, todennut, että ohjeella tulee melko suurikokoiset housut, ja pohtinut, paljonkohan lanka kutistuu ensimmäisessä pesussa...

Jaa mikä tässä on terapiaa?

Käsillätekeminen ilman sen kummenpaa stressiä lopputuloksesta, hiljainen keskittyminen silmukoiden ketjuihin, kädenjäljen näkyminen konkreettisesti, ajatusten helppo liike silloin kun päälimmäisenä keskittyy johonkin todella yksinkertaiseen toimeen, joka pakottaa istumaan rauhassa paikallaan, ilman hötkyilyä.

Suosittelen kaikille!

Tiistain omakuva, 11. otos

2009-05-12T12:45:00.003+03:00

Tiistaikuvan aika, täällä siis sarja vain jatkuu jatkumistaan. Ajattelin noin tavoitemielessä kuvata toukan syntymään asti. Toki vain jos tuntuu mielekkäältä.

Minusta näitä sarjoja on ollut hauska seurata, ja myös tehdä. Tykkään kai projekteista ja määräpäivistä. Ne saavat pohtimaan, että mitä seuraavaksi teen, ja "pakottavat" tekemään jotain. Se on hyvä, sillä kuvata haluaisin paljon enemmän kuin nykyisellään, mutta aihetta, kohdetta, on joskus vaikea löytää, kun viettää päiviään tässä hiljaisuudessa. Joka on ihana, ja todella tarpeellinen nyt.

Tiistain omakuva, 10. otos

2009-05-05T10:58:00.003+03:00

Jaa mikä maha?

Se on välillä niin kovin helppo unohtaa, luulla, että voi mennä ihan niin kuin ennenkin. Matkustaa kauas, nukkua mahallaan, syödä myöhään illalla herkkuja, juosta bussin kiinni, röhnöttää sohvalla, rutistaa miestä niin, ettei väliin jää yhtään ilmaa...

Ja sitten muistaa:

Niin tuo. Hassu pallo, joka saa kaikki suonet vetämään, selän ratkeamaan liitoksistaan, aiheuttaa alituisen nälän ja samalla tunteen, että mitään ei mahdu syömään, ei mahdu vaatteisiinsa, se hidastaa vauhdin sellaiseksi mammakävelyksi, että kaikki pyyhältävät ohi kun itse puuskuttaen vaappuu kohti määränpäätä.

Välillä se on maailman kaunein, ja toisinaan ei.

Mutta tämä on kuitenkin totta: Voisin ihmetellen tuijottaa pikkukaverin sytkyämistä mahan sisällä tunnista toiseen, ja kaverikin on huomannut, että maailman parhaat kädet on miehellä. Se kun tykkää niitä vasten harjoitella karatepotkujaan ihan villisti.

Lettukestit Fridan kanssa

2009-05-04T16:51:00.003+03:00

Minä tiedän kuka minä olen. Jos en äkkiä tiedäkään, voin aina kysyä mummolta. Hän sanoo olevansa suorassa yhteydessä Jumalaan. Ja Jumala tietää kaiken.

***

Parvekkeella on viileämpää, mutta tarpeeksi lämmintä, jos ottaa villasukat ja viltin mukaan. Välillä aurinkokin näyttäytyy pilviverhon takaa. Tykkään kovin Emma Juslinin kielestä ja kerronnasta, tavasta kuvata asioita ja muka eksyä aiheen viereen, vaan ei liian kauas. Hänen tekstissään on sitä jotain, joka vie mukanaan.

(Halustani syödä valtavasti lettuja ja muuta epäterveellistä en taida sanoa mitään. Yritän kompensoida asiaa syömällä sitäkin terveellisemmin aina kun kohtaus on ohi.)

Työväenjuhlaa!

2009-05-01T15:06:00.004+03:00

Mikä erilainen vappu! Oikein hyvä sellainen. Tähän asti ainakin.

Eilen piipahdimme ystävän Afrikka-aiheisissa vappuhipoissa, joissa kukaan ei ollut liian sekavalla tuulella, ja muutenkin oli mukavaa. Tänään olen hiippaillut mekossa paljainvarpain, pitänyt omaa piknikkiä parvekkeella ja kilistellyt itseni kanssa vaaleanpunaisella sihijuomalla. Lakkasin varpaankynnetkin vapun kunniaksi punaisella (yllättävän vaativa tehtävä tämän pallomahan kanssa!).

Illaksi olen luvannut paistaa vohveleita, ja tarjota niitä tämän kevään ensimmäisten mansikoiden (espanjalaisten, tosin) ja kermavaahdon kera työväenjuhlaa töissä viettävälle miehelle.

***

Vappu olisikin mielestäni mitä mainioin aika jokaisen muistaa myös heitä/meitä työläisiä. Sitä porukkaa, jota ilman emme tule toimeen: siivoojia, ala-asteen opettajia, tarhantätejä, bussikuskeja, vartioita... Niitä, joista monet ovat töissä tänäänkin.

Vappu olisi myös hyvä hetki miettiä, miksi suomessa pätkätyöt ovat yhä suuremman joukon osa, ja miksi tuloerot vain kasvavat kasvamistaan. Olen kuullut sanottavan, että on olemassa "näitä huonotuloisia, ja sitten on osaajia".

Osaajia...? Itse en ole ihan varma, mihin pörssimeklaria tai toimitusjohtajaa tarvitaan, mutta sen tiedän, että ilman kaupankassoja hommat toimisivat huomattavasti jähmeämmin. Ihan arkipäivässä. Sen kummemmin itseäni ylistämättä.

***

Oikein hyvää vappupäivän loppua jokaiselle, statuksesta riippumatta! Ja iloista, aurinkoista toukokuuta! (Todellakin, toukokuu... kesä on jo melkein täällä!)

Vihreä pulpahdus

2009-04-30T13:30:00.004+03:00

Pohjoisen reissu oli hyvä. Vietimme miehen kanssa kaksi päivää junassa viekukkain kirjoihin syventyneinä ja maisemia ihmetellen, välillä aika-avaruudesta höpisten, ja näiden välissä kaksi päivää kylpylässä puljaten, erilaisissa saunoissa vanuen, liikkuen ja väistellen hurjia sulamisvesitulvia, jotka valtasivat kadut kaikkialla.

(Kamera jäi kotiin, eikä reissusta jäänyt käteen yhtään kuvaa. Ei siis myöskään tiistain omakuvaa, vaan saatan jatkaa sarjaa sääntörikosta huolimatta ensi viikolla.)

Eilen palasimme kotiin, ja mikä täällä odottikaan! Vihreä räjähdys! Hassua, mitä luonto ehtii, kun itse viettää muutaman päivän pohjoisemmilla leveysasteilla, joilla kevät on vielä varhaisemmassa vaiheessa. Kaikkialla vihertää, ja aurinko paistaa niin, ettei rajaa tunnu olevan. On sellainen olo, että täytyy avata silmät oikein apposen auki, ja silloin näkee, kuinka kaikki kasvaa. Siispä lähden ulos tallentamaan kevättä sydämeeni ja nauttimaan tästä vielä hiljaisesta ja rauhallisesta vappuaatosta...

Parvekkeelta

2009-04-25T13:15:00.004+03:00

Kuuma, kaunis, kirkas lauantai. Kesä ei ole enää pelkkä ajatus, vaan täällä. Ainakin tänään.

Valo terävöittää joitain pitkään muhineita ajatuksiakin ihan uudella tavalla. Olo on kirkkaampi, ritisevämpi, ja jotenkin valtavan onnellinen.

Huomenna suuntaamme junalla hieman pohjoisempaan, aina Kajaaniin asti. Pinenpieni lomareissu on edessä. (Jos mies nyt tervehtyy. Tänään kuume on ainakin ollut selvässä laskussa, pysynyt miltei kokonaan poissa. Parempi olisi tervehtyä, turkaisen kalliit liput on jo ostettu...)

Ihanaa viikonloppua, nauttikaa auringosta!

Lukemista...?

2009-04-23T11:05:00.005+03:00

Opin lukemaan koulussa. Ensimmäisen kirjani luin itse kannesta kanteen ekan ja tokan luokan välisenä kesänä. Kirja oli Anni Polvan Tiinan ampiaiskesä, ja muistan vieläkin, että se alkaa näin: "Tiina heräsi siihen, että auringonsäteet pomppivat hänen silmäluomillaan."

Anni Polvan jälkeen luin viisikot ja heppakirjat, nuortenkirjat, fantasiat, kauhut, romantiikat. Ala- ja yläasteen taitoksessa ahmin tuhatsivuisia klassikoita nikottelematta hetkeäkään. Kävin viikottain kirjastossa, ja lainasin kassikaupalla aina uutta lukemista. Lukiossa valitsin tietenkin kirjallisuuslinjan, osallistuin ryhmään, jossa puhuttiin kirjoista, ja hurahdin runoihin ja novelleihin. Haaveilin ryhtyväni kirjailijaksi.

Sitten tuli tulppa.

Luen toki edelleen, ja mielelläni. Toisinaan ahmienkin. Mutta nyt tuntuu, että vähän enemmällekin kirjallisuudelle olisi tilaa. Siksi käännynkin teidän puoleenne, ja kysyn:

Auttaisitko miestä mäessä, eli naista lomalla? Suosittelisitko kirjaa, joka sinusta ansaitsisi tulla luetuksi? Tahtoisin ottaa tästä projektin, niin että pääsisin taas lukemisen makuun. Kirja viikossa olisi tavoite. Ja kertoisin sitten, mitä tykkäsin.

En ole kranttu enkä sidoksissa mihinkään tyylilajiin. Mutta kaikkein raskaimmat järkäleet jättäisin ainakin näin alkuun odottamaan vuoroaan (raskas voi olla monella tapaa, mutta tässä tarkoitan oikeasti ahdistavia tekstejä, ja kilometrien mittaisia ikuisuusprojekteja). Luen mieluiten suomeksi, englanniksikin onnistuu, mutta vain, jos se on kirjan alkuperäiskieli.

Kiitän ja kumarran iloisesti jokaiselle, joka viitsii ehdottaa luettavaa!

Tiistain omakuva, 9. otos

2009-04-21T16:03:00.004+03:00

On melkein niin lämmin, että voi istuskella paljainvarpain parvekkeella ja siristellä silmiään kirkkaudessa ja iloita siitä, että viikonlopun kaamea tukkoisuus ja flunssan sekavuus ovat viimein taittuneet kivemman olotilan edessä.

Ja tottatosiaan, nautiskella KESÄLOMASTA! Sillä sellainen nyt on, ensikertaa elämässä ihan oikeasti tienattu palkallinen pitkä vapaajakso. Oikea loma.

Jee. Poistun valmistamaan spagetti carbonaraa, sillä sellaisen himo iski. Ja lomalla ehtii kuulkaas tehdä sellaisikin ruokia, joita on ennen syönyt vain ravintellissa!

Tyttöjen verhot

2009-04-15T09:31:00.003+03:00

Viime kesänä ostin palasen iki-ihanaa ruusumuumikangasta. Kerroinkin siitä täällä. Ja muutama päivä sitten hain ruusumuumin kaveriksi vähän oranssia ja keltaista puuvillaa. Tarkoitus olisi koota näistä osasista verhot pikku/työ/lastenhuoneeseen.

Ostin kankaat töistä, ja hämmennyin tästä. Jokikinen työkaveri, joka näki kangaspinoni, ja kuuli, mihin se on tulossa, totesi: "Ai, olet saanut kuulla odottavasi tyttöä."

Ei, en ole saanut kuulla. En tahdo tietää Paksulaisen sukupuolta ennen kuin se on tässä, käsien ulottuvilla. Ei minun tarvitse tietää. Ja miksi ihmeessä pojan huoneessa ei voisi olla oransseja verhoja? Eihän se poika kai kuitenkaan tajua verhojen oranssiutta vielä moneen hetkeen?

Miksi on tyttöjen värejä ja poikien värejä? Ja kuinka kummassa perusväreistäkin on tullut sukupuolisidonnaisia? Poikien vihreä ja sininen, tyttöjen oranssi ja punainen ja keltainen. Kenen on liila, entäs ruskea? Tuleeko pikkupojasta mammanpoika, jos hänelle luetaan prinsessoista ja puetaan päälle keltaraitaiset potkuhousut? Ja miten käy tytön, joka unohti, ettei saa leikkiä pikkuautoilla ja tykkää vihreästä?

Mitähän meidän lapsesta tulee, kun hän saa kuulla, että äidillä on ollut siilitukka ja maihinnousukengät silloin kun tämä rakastui mieheen, jonka hiuksista saa ranskanletin, ja joka käyttää hapsullista huivia? Ja mitä sitten, jos tulee. Hieman erilainen. Erilaisia me olemme kukin tahoillamme.

Olen minäkin ahdasmielinen omalla tavallani. En ikinä laittaisi tytölle vaaleanpunaista ja pojalle sinistä. Ja kaikkein eniten vierastan nykyistä trendiä pukea lapsi kuin lapsi romanttisesti pitsiin ja beigeen. Ikinä en sisustaisi lastenhuonetta valkoisella, kun en sisusta mitään muutakaan valkoisella. Ja jos jotain ideologiaa halutaan hakea värikylläisyyden taustalle, niin sanotaan, että lapset eivät edes näe pastelleja, vaan aivoärsykkeiden takia nimenomaan kirkkaat värit ovat hyväksi. Jokainen saa toki olla mitä mieltä haluaa. Näin meillä, katsotaan, mihin päädytään...

Tiistain omakuva, 8. otos

2009-04-14T09:43:00.003+03:00

Tiistaikuva saa viikot alkamaan tiistaista. (Etenkin tällaiset viikot, jotka alkavat vapaapäivällä.) Hassu tunne. Ja jotta ihminen olisi ihan sekaisin, meillä on seinäkalenteri, jonka viikot alkavat sunnuntaista... Käytännöllistä perheessä, jonka molemmat osapuolet tuppaavat muutenkin olemaan hiukan pihalla, mitä tulee päivämääriin ja ajankulkuun.

Tämä viikko on muutenkin hassu. Viimeinen työviikko. Viikko ennen kesälomaa. Eikä edes kokonainen sellainen: kolme päivää pitäisi jalkojen vielä jaksaa seistä. Ja sitten... Niin, mitä sitten?

(Hyppy tyhjään.)

Aikaa ommella, aika ulkoilla, aikaa olla vaan. Aikaa ennen sitä hetkeä, kun kaikki ajanlasku alkaa alusta. Aikaa olla kahdestaan, ennen kuin meitä on kolme. Aikaa odottaa.

Hyvää aikaa kaikenaikaa, sitä toivon teidän viikkoihinne!

Pääsiäisestä

2009-04-12T21:33:00.002+03:00

On syöty suklaata, ja muutakin hyvää. Nukuttu myöhään. Nähty ensimmäiset leskenlehdet, hurruteltu ompelukoneella, heittäydytty kevät fiilikseen. Ehkä hieman rauhoituttukin.

Hyvä on ollut, tämä pääsiäinen. Toivottavasti sinunkin.

***

Perjentaina tapasin ystäviä, niitä kahta, jotka ovat pisimpään kulkeneet mukana. Siskoihin verrattavia. Ja tajusin taas, miten tärkeää on noiden rakkaiden seura, miten ihanaa on höpöttää ja puhua ja keskustella, nauraa rätkättää ja olla isojenkin aiheiden äärellä.

Korvaamatonta, sitä se on. (Kiitos teille.)

Tiistain omakuva, 7. otos

2009-04-07T10:13:00.003+03:00

Ruma aamu.

Sellainen, jona on vaikea ottaa kuvaa itsestään. Kunnes tajuaa, että tässähän on juurikin omakuvan kauneus: voi tuntea itsensä hetkeksi joksikin muuksi kuin on. Rajata kuvan ulkopuolelle nukkumattomat yöt ja mielenliikkeet. Olla vain, tässä aamussa, valtavan teekupin kanssa.

Kauniinpaa tätä viikkoa, sateesta huolimatta. Kaikille.

Tiistain omakuva, 6. otos

2009-03-31T10:46:00.005+03:00

Vuosia sitten, kun pogoilimme punkin tahtiin keikalla, jonka tuoksinassa miehen polvi meni leikkauskuntoon, meillä oli suunnitelma. Jos ja kun minä jonain tulevaisuuden päivänä kasvattelisin mahassani perheemme kolmatta kaveria, sille soitettaisiin kuulokkeilla Lamaa.

Viimepäivinä taloudessamme on kuunneltu mm. uunituoretta Marilyn Mansonia, vanhoja Motown hittejä, kasari-industrialia, disco-poppia, ja alternativerokkia. Mies on toki myös soittanut raskaampaa metallia, mutta sille kun ei tämä rouva lämpene, niin ei ole juuri kantautunut myöskään Paksulaisen korviin.

Olen miettinyt, koenkohan tarvetta soittaa lastenlauluja lapselle, vai säilytänkö kantani kyseiseen genreen. Loppujen lopuksi, mitä lapsi kuulee musiikissa? Tarttuvia rytmejä, melodioita? Sanomaa? Vai ovatko kukkahattu-tädit sittenkin oikeassa, kun sanovat, että raskas musiikki on syypää nuorten angstisiin tekoihin?

(Ei, edelliseen en usko. En hetkeäkään.)

Itsestäni on kasvanut rauhaarakastava pasifisti kaikesta siitä ääniä sisältävästä tavarasta, joka on vuosien kuluessa korvien välissä liikkunut, huolimatta (huolimatta, vai myötävaikutuksella...?). Enkä voi kuin nauraa, kun mies kertoo juttua ala-asteen levyraadista, johon hän vei silloisen suosikki kappaleensa, Kissin Lick It Up:in. Oli kuulemma opettajan korvia punoittanut, eikä pikkurokkari ollut voinut käsittää, mistä on kyse.

(Lupaan kuitenkin rohkaista lastani oman polun toteuttamiseen myös musiikillisesti: jos hän osoittaa kiinnostusta Smurffeihin, listapoppiin tai johonkin muuhun, mitä minä en ymmärrä, en alista häntä rokkariksi.)

Unohdin!

2009-03-27T09:02:00.003+02:00

Olen perusluonteeltani hajamielinen tapaus. Unohtelen arkipäivän asioita sujuvasti, kun pohdiskelen liian tiiviisti maapallon ja avaruuden välisiä suhteita. Tai milloin mitäkin. Mutta viimeaikoina touhu on mennyt jo liian pitkälle...

Olen unohtanut bussiaikataulun, autonavaimet, eväät. Puhelimen unohdan lähes joka päivä. Lähden hakemaan kaupasta maitoa, ja palaan juuston kanssa. Unohdan katsoa kelloa, poltan puuron pohjaan ja kun palaan töistä kotiin, huomaan, että olen unohtanut aamupalan pöydälle.

Olen myös unohtanut päälle niin uunin kuin keittolevynkin. Onneksi olin kotona, ja tajusin, että jokin on vialla, ennen kuin mikään oli oikeasti vialla... Iltapäivisin ihmettelen kamalaa päänsärkyä, kunnes tajuan, että unohdin juoda aamun kofeiiniannoksen. Puhumattakaan siitä, että parina päivänä olen ylipäätään unohtanut kokonaan syödä.

Eräänä aamuna menin töihin, ja ihmettelin, kuka meillä on ovien avaus vuorossa, kun ketään ei näy, ja asiakkaat jo odottelevat sisäänkäynnin luona. Katsoin työvuorolistaa, ja ... arvannette loput.

Olen kuullut raskausdementiasta, ja jopa teoriasta, jonka mukaan naisen aivojen toimintakyky laskee raskauden ja imetyksen aikana. Alan uskoa teoriaan.

Aarrearkku

2009-03-26T11:44:00.003+02:00

Hain eilen postista äitiyspakkauksen. Se oli valtava, paljon suurempi, kuin luulin, ja täynnä aarteita. Pienenpieniä vaatteita, joista ehdottomasti hellyyttävin oli valkoinen myssy. Onko sen ihan oikeasti tarkoitus mahtua Paksulaisen päähän? Onko kaveri niin pikkuinen?

Nämä ovatkin ensimmäiset lastenvaatteet, jotka kotiimme ovat rantautuneet. Äiti on luvannut käydä läpi minun ja veljeni vanhat vaatevarastot, ja katsoa niistä kunnossa olevat meille kiertoon. Lisäksi uskon ja toivon kesä- ja äitiysloman aikana ennen kaverin maailmaan putkahtamista ehtiväni ommella niin kestovaippoja, kuin myös loput tarpeelliset potkuhousut ja kietaisupaidat.

***

Illalla avasimme murun kanssa myös sanallisen aarrearkun. On jotenkin lohdullista tietää, että myös toista mietityttää moni asia. En ole yksin huolissani, ja jotenkin huoli pienenee, kun toinen jakaa sen.

Pieni ihminen on viime päivinä konkretisoitunut. Se on ihan oikeasti tulossa, ja välillä huimaa, kun tuntuu, etten ole ollenkaan valmis. Vaikka ei kai kukaan ole.

Tiistain omakuva, 5. otos

2009-03-24T12:20:00.005+02:00

Kevät, kevät, kevät!

Se on ihana, ja se on täällä.

(Laitan silmät kiinni ja haistelen anopin tuomia tulppaaneja, ja unohdan, että yöllä on satanut lunta. Tulppaanit ovat pinenenpieniä aurinkoja, jotka lämmittävät paremmin kuin sadat patterit.)

***

Miksi muuten raskaana olevan naisen pitää pukeutua kummallisiin telttoihin, tätä olen ihmetellyt. Tahtoisin käyttää kauniita vaatteita, ja antaa mahan näkyä; olen siitä hirmuisen ylpeä. Olo on naisellisempi kuin aikoihin, ja jos selkä antaisi myöten, kulkisin luultavasti joka paikkaan viidentoista sentin koroissa.

Tiistain omakuva, 4. otos

2009-03-17T13:39:00.003+02:00

Vähän kuin olisi levoton olla. (Ollako vai eikö?) Sellainen, että pitää vaihtaa paikkaa, siirtyä, ja mistään ei saa ihan kiinni. Liikaa tekemistä, ja toisaalta ei mitään.

Kun työpäivä alkaa vasta illan suussa, on koko sitä edeltävä aika kuin yhtä pitkää aamua. Vaeltelua yöpaidassa, vähän lukemista, ihan liian monta kuppia teetä.

Toisaalta ihanan raukeaa, ja nyt jos unohdan potea huonoa omaatuntoa siitä, etten oikeasti tehnyt mitään, ehdin vielä hyvin lenkille ennen lähtöä...

Pääkaupunkiseutuväsymys

2009-03-14T18:02:00.004+02:00

Väsyttää tungos, väsyttää ihmisvilinä, väsyttää kovaäänisyys ja kyynärpäätaktiikka. Väsyttää asiakkaat, jotka huutavat naama punaisena "MINULLA on KIIRE!", ja tekisi mieli lyödä peili käteen sille örmylle, joka valittaa, kun kassaneiti siellä taas juoruilee, ja itse saa kuitenkin valtaisan hepulin, jos ei päivää sanota kun tulee kohdalle. (Kysyisin, että millaisia mörköjä siellä näkyy. Peilissä siis.)

Olen ylpeä vantaalainen, ja pistän kyllä tiukasti hanttiin sille, joka väittää, että kaikki kehä kolmosen sisäpuolella asuvat ovat ällöttävää pohjasakkaa, mutta onko aika todella kullannut muistot, vai onko pienemmillä paikkakunnilla oikeasti ihmisillä edes hieman enemmän käytöstapoja ja aikaa...? Olen yrittänyt, mutten muista Riihimäen kangaskauppa-ajoiltani kuin yhden tapauksen, joka menetti hermonsa ja levisi lattialle huutamaan maailman vääryyttä, kun tytön hupakko ei osannutkaan lukea ajatuksia.

Muutenkin viime aikoina on ollut yllättävä ikävä Hämeenlinnaa. Tuota paikkaa, johon vannoin, etten ikinä palaa, enkä hetkeäkään haikaile. Onko se tämä kevät, vai mistäköhän tuulee.

Ja jos tuulen suunnan saisi ihan vapaasti valita, pakkaisin (jälleen) kimpsut ja kamsut kapsäkkeihin, ja lähtisin siihen vanhaan puutaloon meren äärelle, johonkin hiljaiseen kolkkaan itärannikolla. Tai vieläkin parempaa: laittaisin puuveneen purjeet kuntoon, ja lähtisin katselemaan maailmaa.

(Eilen tai toissapäivänä televisiossa kerrottiin porukasta, joka pienessä merenrantakaupungissa rakentaa talkoovoimin suurta puista purjelaivaa. Siinä vasta unelma, siinä haaste ja mikä matka!)

Eilisiä

2009-03-13T09:33:00.005+02:00

Eilen leivoin kakun, tein herkkuruokaa ja olin hyvällä päällä. Ostin kolmekymmentä tulppaania, ja lupasin itse olla se kolmaskymmenesensimmäinen. Eilen sain antaa jotain herrasmiesmäistä ja kovasti toivottua: taskukellon. Ja taskukellossa oli nimikirjaimetkin, kun olin kerrankin ollut ajoissa ja ehtinyt kaiverruttaa.

Eilen juhlittiin ihan kahdestaan, ja minä iloitsin siitä, että tuollainen rakas, ja maailman paras on syntynyt tähän maailmaan silloin vuosia sitten, ja tullut myös osaksi omaani.

***

Tänään käytiin kuuntelemassa sen toisen maailman rakkaimman sydämenlyöntejä. Sekin on jokakerta kuin lahjan saisi.

Tiistain omakuva, 3. otos

2009-03-10T11:17:00.003+02:00

Tämä kuva nyt kyllä vähän huijaa. Oikeasti aamu ei ole ollut näin rauhallinen, ja nytkin pitäisi jo juosta. (Vaikkakin juokseminen on lääkärin toimesta ehdottoman kiellettyä.)

Mutta tässä me siis olemme. Minä ja Paksulainen. Paksulainen on hassu kaveri: olen ollut ihan vakuuttunut, että hän on mies-Paksulainen, mutta nyt, yhtäkkiä, unessa olikin tyttö. Ja sama tyttö oli tullut myös ystävän uniin.

Eräänä maanantaina

2009-03-09T09:58:00.002+02:00

Lunta vain tulee, vaikkei enää olisi niin väliksi. (Eikös nyt ole jo virallisesti kevät?) Ensiavuksi täytyy nauttia teetä ja yliannostus muumimaailmaa.

Tajusin tänään myös, että jos kaikki menee nappiin, ja saan työnanatajan suostumuksen, voin olla reilun kuukauden päästä jo kesälomalla. Se on aika hurjaa, se.

Muumien hengessä toivotan kaikille seikkailuntäyteistä ja jännittävänmukavaa viikkoa!

Sonja O., ja vapaapäivä

2009-03-05T13:21:00.002+02:00

Vaapaapäiväkin on ihan erituntuinen, kun pitkästä aikaa viihtyy töissä. Koko elämään suhtautuminen on ihan erilaista, kun pitkästä aikaa viihtyy töissä. En tainnut tajutakaan, miten väsynyt olin ennen tätä edellistä pitkää sairaslomaa. (Edellisestä hengähdystauosta toki ehtikin kulua puolitoista vuotta, joten ihmekö tuo? Ihmisen ilmeisesti täytyy myös levätä välillä.)

Mutta nyt jaksan taas. Hymyillä ja olla iloinen. Ja nauttia vapaapäivästä. Joka pitää sisällään teinivuosia järisyttäneen rakkaan kirjan lukemista, sen välistä löytyneen yllättävän viestin vuosien takaiselta sielunsiskolta, ja yhden rakkaan ystävän näkemistä. Sekä illan oman murun kainalossa.

Siis oikein hyvä päivä, tämä vapaa.

Tiistain omakuva, 2. otos

2009-03-03T10:53:00.003+02:00

Tykkään väreistä, selkeistä ja puhtaista: punaisesta, vihreästä, keltaisesta, sinisestäkin. Ja oranssista! Raskaus toi kuitenkin mukanaan kolmannen mustan kauden. Ensimmäinen oli yläasteen ja lukion taitteessa, toinen lukion jälkeen, ja kesti vuosia, tuntuu, että siitähän vasta toivuttiin, ja nyt taas. Värit ovat jotenkin liikaa, ja aina vääriä.

Mustassa on helpompi ajatella, se selkeyttää olotilaa ja antaa tilaa sisäisille muutoksille. Ei se ole surumielisyyden tai masennuksen väri, vaan dynaaminen muutosvoima, joka ei siedä häiriötekijöitä.

Syystä tai toisesta, mustassa on myös helpompi tuntea olonsa kauniiksi. Ja vaikka tunteelle ei ehkä ole mitään loogista perustelua, on se aina oikein tervetullut!

Uuteen viikkoon

2009-03-02T10:03:00.003+02:00

Viime yönä kuljin hirveän ahdistuneena pitkin vieraan kaupungin katuja, enkä löytänyt työpaikkaaani. Välillä availin vieraiden liikkeiden ovia, ja yritin katsoa, näkyykö missään työkavereita, mutta kaikki olivat minulle ennestään tuntemattomia. Yritin myös soittaa pomolle, ja selittää, että olen tulossa kyllä töihin, mutten enää muista, moneltako työvuoroni alkoi, ja en siis tiedä, olenko jo myöhässä. Pomo ei kuitenkaan vastannut, ja lopulta puhelimesta loppui akku. Olin ihan hirveän väsynyt, ja lopulta päätin lähteä takaisin kotiin, sillä luultavasti koko työvuoro oli jo kulunut loppuun, eikä minua enää kaivattaisi. Mutta eihän sitä kotiakaan sitten löytynyt...

Tänään on ensimmäinen työpäivä hetkeen. Jännittää, mitä selkä sanoo. On kivaa, pelottavaa, jännää ja tsressaavaa yhtäaikaa. Mutta mukava on mennä, se on onneksi kuitenkin selvää.

Hyvää viikkoa kaikille!

Kiiwi, ja muita juttuja

2009-02-26T20:52:00.004+02:00

Aamu oli paniikinomaista säntäilyä huoneiden välillä, itkun sekaista tuherrusta: "Tämä ja tämä paperi on hukassa, ja sekin on hukassa, kaikki on hukassa! Kuka näistä lomakkeista ja kaavakkeista ymmärtää, entä jos, jospa sittenkin, kuinka onkaan..."

Olimme valinneet tämän päivän selvittääksemme välimme valtionlaitosten kanssa. Eli "Mitä papereita ja missä järjestyksessä on toimitettava kelaan, jotta saa leipää ja leivän päälle tomaattia synnyttäessään ja hoitaessaan uutta veronmaksajaa valtiolle".

En ole kovin hyvä paperiasioissa ja lomakkeissa muutenkaan, saati sitten näin pian muuton jälkeen. Luotan arkistoinnissa tähän asti toimineeseen järjestelmään, jonka mukaan kaikki on varmasti jossain hyvässä tallessa, mutta kukaan ei voi tietää ihan tarkalleen, missä.

Lisäksi pelkään paniikinomaisesti kiukkuisia ihmisiä tiskin toisella puolella. (Kyllä, mielikuvassani he ovat aina kiukkuisia.)

Yllätykseni oli siis suuri ja positiivinen, kun tiskin takana olikin hirmuisen mukava setä, joka kävi kohta kohdalta kanssamme läpi lomakkeen, neuvoi vaikeissa, ja totesi, ettei minulla tarvitsekaan olla mukana jokaista palkkakuittia ja työtodistusta ja tinkettiä, vaan he hoitavat niiden selvittämisen suoraan työnantajaltani.

Olen otettu ja iloinen.

Wau.

***

Kansaneläkelaitoksen lisäksi päivä piti sisällään liikuntaa, yllättävän tapaamisen, hyvää ruokaa ja jonkin verran naurua. Sekä kuvassa esiintyvän liian pehmeän kiiwin. Kaikkineen, varsin selvästi kuitenkin, plussan puolella ollaan. Reilusti. (Väittäkööt taloustutkijat tähän, mitä lystäntävät.)

Valo

2009-02-25T17:28:00.003+02:00

Pitkän aikaa tuntui, ettei sitä ole missään. Nyt voi aamuisin saada yliannostuksen: siinä täytyy tepastella, siitä täytyy nautiskella, ja jos kamerassa olisi filmiä, niin nyt se palaisi puhki!

(Sairaslomani siis jatkui vielä tällä viikolla. Siksi on aikaa tepastella, nautiskella ja kuvailla. Mutta todettakoon noin kirjanpidon vuoksi, että pikkuhiljaa alkavat kotona vietetyt tunnit käydä pitkiksi, ja toive olisi suuri: voi jos kunpa tämä selkä kuntoutuisi siihen kuntoon, että jaksaisin seuraavat pari kuukautta! Vaikka sitten edes hieman lyhyempää työviikkoa.)

Tiistain omakuva, 1. otos

2009-02-24T18:03:00.006+02:00

Heti herättyäni kuvasin itseni ja kaoottisen ympäristöni. Nyt juuri ennen omaan sekalaiseen koloon käpertymistä lisään ne tänne netin arkistoihin, ja lähden virallisesti kokeilemaan tätä tiistaista muotokuvailua.

Juju on siis kuvata itsensä, joka tiistai, samaan aikaan. Näistä kehittyy sitten ajan ja perspektiivin venyessä kiehtova sarja omakuvia. Toivottavasti.

Ajattelin, että tämä omakuvasarja olisi minulle kiintoisa tilaisuus pohtia omaa ruumiinkuvaani, ja muuttuvaa ulkomuotoa tulevina aikoina. Ensimmäisestä kuvasta nyt kuitenkin tuli tällainen, uuden alun kunniaksi hieman sekava, hutera, ja vastaherännyt.

Puut maalaava pastelli

2009-02-23T17:37:00.004+02:00

Pilvien takaa kajastava aamuaurinko oli kerrassaan mahtava, mutta kuvaajan varpaita paleli liikaa parvekkeella oleiluun, joten otos sumeni likaisen ikkunan verran. Eikä sitä sitten tuntunut enää pelastavaan mikään, joten koko homma oli käsiteltävä tunnistamattomaan kuosiin.

Tänään on sellainen päivä, jona tulee tuskailtua: voi kunpa osaisin kirjoittaa/maalata/piirtää/kuvata/olla taiteellinen. Ja jossain vaiheessa alkaa kyllästyttää oma mumina ja täytyy sanoa: jos tahdot osata, niin tee, äläkä märehdi!

Sunnuntai

2009-02-22T14:16:00.003+02:00

Kuvat ovat hetken takaa, Kuutsalon metsäkirkosta, saaresta. Vanhoissa kirkoissa ja ihan pienenpienissä kappeleissa minä viihdyn, etenkin silloin, kun ne ovat tyhjillään ja hiljaisia. Kun niihin voi hiihtää tai kävellä, avata oven sellaiseen kellonaikaan kuin itse tahtoo ja ajatella niitä ajatuksia, joita päässä liikkuu. Tai olla ajattelematta mitään, kuinka vain.

Tänään tahdon pyhittää lepopäivän. En siksi, että olisin hurskas, enkä siksi, että on sunnuntai. Vaan ihan vain koska toisinaan on hyvä tiedostaa oma vapaansa ja rauha-aikansa. Vaikka se vapaa ja rauha olisikin keskellä jo ennestään vapaata viikkoa, eikä jonkun silmiin ehkä juurikaan eroaisi edellisistä päivistä.

Itse tuntee kyllä eron todellisen levon ja mitään tekemättömyyden välillä.

Kotona

2009-02-21T15:22:00.003+02:00

Kaikki laatikot on melkein purettu. Kaikki tavarat ovat melkein paikoillaan. Olo on jo melkein kuin kotona.

Viikko uudessa kodissa, asunnossa jossa tulisi asua on vierähtänyt nopeaan. Kuten näillä viikoilla on muutenkin nykyään tapana tehdä. Viikko on myös ollut sairaslomaviikko. Selkä sanoi itsensä irti, ei muuton takia (ei minun annettu tehdä mitään, ei edes ripustaa verhoja), vaan pikkuisen. Kaveri tekee itselleen lisää tilaa ja nivelistä loppui pito.

Nyt olen siis nauttinut aurinkoisista päivistä ja ollut tekemättä muuta kuin pieniä kävelyjä. Tänään hieman ahdistaa maanantainen lääkäriaika, ja se, että pitäisi osata sanoa, olenko nyt valmis takaisin töihin.

Uuteen muuttoon en ainakaan ole valmis. En ainakaan sataan vuoteen. Onneksi mies sanoi kauniisti: enää ei tarvitse muuttaa kuin kerran. Siihen merenrantataloon kauas kaupunkien hälystä.

Totta tai ei, se jää nähtäväksi.

Riippuvuuksia

2009-01-31T19:35:00.003+02:00

Sain tällaisen Essuntaskun Katinkaiselta. Tunnustus pitää sisällään haasteen paljastaa viisi riippuvuussuhdettaan. Niitä pohtimaan siis...

Ensinnäkin, tehdään selväksi, etten yhtään tykkää olla riippuvainen yhtään mistään. En asioista, enkä etenkään aineista. Olen lopettanut päivittäisen kahvinjuonnin, tupakoinnin ynnä muut paheet ihan vain siksi, etten tykkää siitä tunteesta, että jotain on pakko.

Mutta tokihan noita riippuvuuksia on silti. Enemmän ja vähemmän. Siispä:

1. Muru

En tule toimeen ilman. Olen täysin riippuvainen. Helpottaa yleisesti elämänjaksamisessa, arkisissa askareissa ja olemassaolossa. Ilman tätä en ikinä löytäisi silmälasejani/auton avaimia/margariinia/sukkia/omaa nenääni... Toimii myös unikaverina ja lämpöpakkauksena.

2. Tee

Ok, lopetin suodatinkahvin, jotta en saisi päänsärkyä, jos joskus unohdan juoda aamumukilliseni. Nyt saan päänsäryn ilman tätä elämäneliksiiriä. Mutta hei! Tämä ei vaadi kaverikseen sokeria eikä maitoa, eikä ylipäätään mitään lisäaineita, on vatsaystävällisempää, ja moninverroin parempaa!

3. Yksinolo

Pakollinen olomuoto sillointällöin (aika usein). Joskus pitää saada olla ihan hiljaa ja omien ajatusten kanssa. Ilman häiriötekijäitä.

4. Meri

Sielu tulee kipeäksi ilman tätä. Sen rannalle on päästävä, sitä on voitava katsoa ja koskettaa, ja kun sen sisään pulahtaa, on kuin ystävän luo menisi.

5. Iltapotkut

Sen jälkeen, kun tunsin ne ensimmäisen kerran, en ole voinut nukkua ilman. On hirmuisen turvallista tuntea, että kun minä rauhoitun, Paksulainen ryhtyy leikkimään.

Pinnan alla: Ystävät

Ei kaipaa selityksiä. Niin tärkeitä, tärkeitä, tärkeitä.

Viiden tunnustuksen jälkeen saa haastaa viisi muuta tunnustelemaan, ja samalla todeta, että "Sinun blogisi on päheä!" Minä haastan vain kolme, kun niin monet olivat jo haasteutuneet=) He ovat

17 neliötä
Sanna
ja
Tuikkis

Joitain paloja

2009-01-29T19:40:00.002+02:00

Tämä tilliäinen istuu sohvalla viettämässä kahta sairaslomapäivää, joiden jälkeen alkaa viikon omaloma, hiihtoloma, talviloma, maailmanpako mökille murun kanssa.

Eilen illalla koin elämäni ensimmäiset ennakoivat supistukset, tärisin ja pelkäsin, mistä on oikein kyse, kun koskee, koskee ja koskee vaan. Soitin sairaalaan ja sain lepo-ohjeet ja rauhoittelua.

Kaikki ihmiset ovat ihan huippuja: kätilö ystävällinen ja asiantunteva, oma muru tuki, turva ja kallio, äiti ja anoppi hengessä mukana, ja jopa pomot käskevät lepäämään juuri niin kauan, kuin on tarvis. Ja sitten kun palaan töihin, katsotaan työtehtävät sellaisiksi, että ainakin pahin pakkojen kantelu jää muiden hommaksi.

Vain lääkäri, oikein erikoissellainen, jätti tunteen, että hän uskoo minun olleen motivaatioloman perässä.

Tunnetta ei yhtään paranna se, että itse poden hirveän huonoa omaatuntoa AINA, jos jään töistä pois. Olin miten kipeä tahansa. Ja nyt raskaana, tuntuu, että pilaan kaikkien raskaana olevien maineen, ja allekirjoitan omalla olemuksellani sen, miksi työnantajat eivät anna kokoaikaisia sopimuksia nuorille naisille, ja kinaavat sairaslomaoikeuksista. HALUAISIN jaksaa ihan täysillä ja vielä enemmän, kuin muuten, ihan siihen hetkeen asti, kun toukka pullahtaa maailmaan.

(Ja sittenhän niitä voimavaroja vasta tarvitaankin - kuulemma.)

Valitettavasti fysiikka tulee vastaan. Enkä voi väittää, etten olisi tarvinnut jokaista mitään tekemätöntä hetkeä, joita olen tänään viettänyt.

Siispä tässä esittäytyy teille Olina, tänään ensimmäistä päivää sairaslomalla raskauden takia. Repikää ja raastakaa mielenne mukaan.

***

Muita kuulumisia:

Kaveri potkii ihan kympillä! Heti kun hetken on paikallaan, etenkin selällään makoillessa, alkaa sellainen potkunyrkkeily, että oksat pois! Hienoin oli se hetki, kun muru tunsi liikkeet myös.

Ja nämä kaks(kolme) muuttavat taas. Ystävä sanoikin meitä jo karavaanari perheeksi. (Ei kai viides kerta viiden vuoden sisällä vielä paljoa ole...?) Mutta kolmio löytyi melkoisen läheltä, ja siihen on varaakin, joten otamme ilolla lisäneliöt käyttöön tulevaa kaveria silmällä pitäen. Tähän nykyiseen kun ei olisi mahtunut lasten sänkyä, saatikka hoitopöytää tai pienen tavaroitakaan.

Oleelliset asiat

2009-01-05T09:02:00.002+02:00

Tässä eräänä päivänä pohdin ääneen, etteivät lapsemme ikinä opi elämän perusasioita.

Eivät he opi tiskaamaan, siivoamaan, pitämään yllä järjestystä. Eivät pitämään huolta talousasioista, eivät ylipäätään mitään sellaista, mitä järkevät ihmisen tulisi osata.

Eivät ainakaan, jos he tulevat meihin, kahteen haaveilijaan ja haihattelijaan, jotka tekevät päätöksiä sydämellä ja tunteella, ja yleensä luottavat siihen, että elämä järjestää.

Muruni totesi, että meiltä lapsemme oppivat kyllä ihan varmasti kaiken, mitä tarvitsee: toisen ihmisen kunnioitusta, kykyä kuunnella, ja paljon, paljon rakkautta.

Sitä on kai hyvä toivoa.

Viime vuodelta

2009-01-03T09:02:00.002+02:00

Vuonna 2008

- Tein elämäni kiintoisimman harjoittelujakson Hämeenlinnan teatterilla, ja huomasin ihmeekseni, että minusta olisi ihan oikeasti aika monenlaisiin hommiin.
- Valmistuin ammattiin, suoritin koulun loppuun, jätin taakseni opiskelijaelämän, ja vannoin, ettei sitä ainakaan nyt taas ihan hetkeen.
- Sain työpaikan kangaskaupasta, johon suunnittelin menäväni töihin jo 14 vuotiaana, ja muutin takaisin kotikaupunkiini, johon vannoin, etten enää koskaan palaa.

- Perustin blogin, ja kurkistin niin monenlaisten, kiintoisien ihmisten maailmaan, etten arvannutkaan, että sellaisia olisi näinkin helposti tavoitettavissa.
- Ryhdyin valokuvaamaan, ja löysin ihan uudenlaisen maailman linssin takaa.

Myöskin halasin murua hyvin usein, ja join paljon teetä ja katselin asuntoilmoituksia, ja luinkin vähän, ja totesin moneen kertaan, että ympäriltäni löytyy ihania ihmisiä, joita ilman koko homma olisi monin verroin tylsempi.

Lisäksi kerroin vanhemmilleni, että heistä tulee vaari ja mummi, ja olin itse melkoisen onnellinen isoista asioista.

Toki myös pelkäsin, ja otin riskejä, ja huolestuin, ja tein isoja päätöksiä. Mutta tämä on mielestäni ilo todeta uuden vuoden alussa: ne päätökset, joita tein, vaikkakin sisälsivät haikeutta ja luopumistakin tietyistä asioista, ovat olleet oikeita. Tiedän sen sydämelläni.

Vuodelle 2009

Toivon itselleni kykyä olla läsnä, ja rohkeutta uusien asioiden edessä.

Ja kaikkien elämään toivon iloa ja rakkautta. Niitä ilman ei ole hyvä.

Lisäksi toivon ihan koko sydämeni voimin, että kaikki menee hyvin. Saahan kaikki mennä hyvin?

Uuden vuoden ensimmäinen

2009-01-01T20:54:00.005+02:00

Pitkän hiljaisuuden jälkeen palaan koneen ääreen, ja kokeilen, josko sanoja muotoutuisi kirjoitettavaksikin asti.

Ensinnäkin, KIITOS ihanista sanoistanne liittyen viime vuoden viimeiseen aiheeseeni. Niitä oli ja on edelleen ihana lukea. Hassua, miten voikin lämmittää onnentoivotus täällä blogimaailmassa niin kovin.

Toiseksi, kaikki on oikein hyvin ja mainiosti, minä voin hyvin, murmeli voi hyvin, ja Paksulainen heittää voltteja masussa, ei näy vielä(kään) ulospäin (kätilön mukaan olen sen mallinen, ettei luultavasti vielä hetkeen kukaan arvaa, jos en kerro), mutta tunnen jo, että siellä se kasvaa.

Hiljaiselo omalta osaltani on ollut monen tekijän summa. On ollut väsymystä, pimeyttä, kiirettä, ressiä, sinkoilua ja välttämätöntä päänselvitystä ihan itsekseen. Siksi annoin itselleni luvan hellittää, ja jättää tekemättä sellaisia asioita, joita en juuri sillä hetkellä jaksanut.

(Valokuvien ottaminen, ja kiintoisien tekstien pohdiskelu saattavat muuttua ylitsepääsemättömiksi toisinaan.)

Välillä olen ehtinyt kurkistamaan omiin suosikkiblogeihini, mutta kommentointikin on ollut olematonta. Ikävä tätä ajatusten jäsentelyä ja yhteydenpitoa virtuaalitodellisuudessa on kyllä ollut.

(Mikähän se on se itsesensuuri, joka estää kirjoittamasta silloin kun tuntuu, ettei ole mitään tärkeää sanottavaa...?)

En ole ihan varma, millaisille urille tämä blogi suuntaa. Pohdin jo jatkamista uudella otsikollakin, mutta halusin vielä palata tähän tunnelmaan. Yritän kuitenkin antaa itselleni luvan ottaa asia rennosti, ja kirjoitan sitten vaikka halustani syödä hernekeittoa, kaikkien aikojen inhokkiruokaani, jos siltä tuntuu.

Siispä tulevaisuudessa tämän kaltaiset epäjäsennellyt aivopurkaukset lienevät täällä arkipäivää. Lämpimästi tervetuloa silti kommentoimaan ja lukemaan kaikille heille, joista siltä tuntuu.

P.S. Tuntuu, että aurinko on tänään ja eilen ollut kunnolla näkysissä pitkästä, pitkästä aikaa. Ei ihme, että olo on kummasti parempi ja energisempi, kuin aikoihin. Vai voiko olla, että auringonkin näkee vasta kun on sille valmis...?